Benjamin Labatut: The Maniac ja Maailman kauhea vihreys (suom. Antero Tiittula)
”Maapalloa eivät tuhoaisi poliitikot vaan heidän itsensä kaltaiset tiedemiehet, jotka ’kulkivat kuin unissakävelijät kohti maailmanloppua’”.
”… he could not figure out if it was the nature of his work that made him unstable, or if you actually had to be unstable to think the way that Gödel did.”
Muutama päivä sitten sain loppuun Benjamin Labatut’n uusimman kirjan The Maniac. Suhteeni kirjaan on ristiriitainen. Maailmanloppua, ydinsotaa ja inhimillisen elämän digitalisoimista, tieteentekijöiden ”hulluutta” ja maailman ja elämän kontrollointia (ja tuhoa) käsittelevä kirja ei ole valoisa, kevyt tai helppo. Kun olin lukenut noin 1/3 kirjasta olin vihainen miehelleni, joka kannusti lukemaan tämän. Olin itse hankkinut sen, ehkä New York Timesin suositusten perusteella, mutta mieheni ehti lukea ensin. Kun sitten arvoin kahden kirjan välillä, että kumman aloittaisin, mieheni puski tätä kirjaa. Kadutti.
Pidin pienen tauon, mutta tarinan kertomisen tapa oli niin houkutteleva, että palasin lukemaan sen loppuun.
“… I’m not crazy. I’m a man of science.” … I have seen things suggesting a wilderness that cannot be tamed by logic alone, things that mock the sanctified principles scientists hold so dear to their faint and cowardly hearts: digital life.”
Päästyäni tämän loppuun muistin, että minullahan on itse asiassa hyllyssä lukematonkin Labatut, Maailman kauhea vihreys, ja nappasin sen seuraavaksi lukuun. (Tai no, siihen väliin kiilasi Nina Lykken kirja Emme ole täällä pitämässä hauskaa (suom. Sanna Manninen), mielestäni aika yhdentekevä tekele, muuten. Parasta siinä ehkä oli se kuinka me kuljemme koko ajan miettien tekemisiämme sen kautta mitä muut niistä ajattelevat.)
Maailman kauhea vihreys on vähän kuin samaa sarjaa The Maniacin kanssa. Ideana on kertoa todellisten eläneiden tiedemiesten tarina liittäen se nykyisyyteen ja täyttäen aukkoja fiktiolla. Tapahtumat ja ihmiset siis ovat totta, kirjailija on selvästi tehnyt erittäin syvällisen taustatyön, mutta toki ihmisten ajatukset ovat osin myös fiktiota (mutta voivat perustua vaikkapa kirjeisiin tai päiväkirjoihin, julkaisemattomiin muistelmiin jne). Kaiken tämän kirjailija nivoo ajatuksensa ympärille loogiseksi jatkumoksi siitä mistä lähdettiin siihen missä ollaan. Kuinka tekoäly on syntynyt ja mihin se meitä vie, esimerkiksi.
Jonkinlainen fiksaatio Labatut’lla on tiedemiehiin. Nerokkuus ja hulluus kulkevat tämän mielestä käsi kädessä.
”Hän oli kaivautunut niin syvälle perustuksiin, että hänen mielensä oli päätynyt kuilun syövereihin.”
Poikkeuksen tekee ehkä Einstein, joka esiintyy molemmissa kirjoissa jonkinlaisena ”järjen” äänenä.
“To me, it was clear that our species should not wield power over the weather and the climate, but to him, the only important question was not if we should control the weather but who would be sitting behind the controls.”
Molemmat kirjat, mutta The Maniac erityisesti, ovat ahdistavia kuvauksia siitä, kuinka ihminen halussaan hallita (ja omistaa) kaiken ja kaikkia ajautuu yhä kauemmas luonnollisesta ja tasapainosta.
“Jancsi thought that if our species was to survive the twentieth century, we needed to fill the void left by the departure of the gods, and the only one and only candidate that could achieve this strange, esoteric transformation was technology; our ever expanding technical knowledge was the only thing that separated us from our forefathers, since in morals, philosophy, and general thought, we were no better (indeed, we were much, much worse) than the Greeks, the Vedic people, or the small nomadic tribes that still clung to nature as the sole granter of grace and the true measure of existence.”
