Torgny Lindgren: Dorén raamattu (suom. Liisa Ryömä)
”Yritän kuvata pelkästään elämääni Dorén raamatun kanssa, sen harvinaisen painoksen jossa on pelkkiä kuvia. Miten vartuin sen kanssa, miten menetin sen mutta elin silti edelleen sen kanssa. Ja miten minä lopulta kuin ihmeen kautta löysin tai voitin sen jälleen itselleni ja miten minulla taas, tässä ja nyt, on se avoinna edessäni.”
Kodin kirjahyllyssä oli pitkään iso musta kirja: Perheraamattu. Se on omistettu ristiäispäivänäni perheellemme, joka jäi lyhytaikaiseksi ja pieneksi. Se on kulkeutunut mukanani, joskin nykyään se on varastossa. Monestakin syystä, joista vähäisin ei ole sen valtava tilaa vievä ominaisuus. Nuorempana kuitenkin olin fasinoitunut sen kuvista, jotka on piirtänyt Gustave Doré. Kuvat ovat yhtä aikaa hirveitä, kammottavia ja pelottavia ja toisaalta kiihottavia, kiihkeitä ja täynnä elämänvimmaa. Kadotus, kuolema, lihallisuus on niissä voimakkaasti läsnä. Samoin toki ihmisen pienuus; taivaalliset voimat heittelevät lopulta ihmistä kuten haluavat.
Tästä maailmasta puhuu Torgny Lindgrenin kirjan päähenkilö. Tästä ja omastaan. Limittäen ne toisiinsa. Vanhana miehenä hän käy omaa elämäänsä läpi puhuen sillä hän on luku- ja kirjoitustaidoton.
”Minun ja maailman välillä ei koskaan ole ollut kirjaimia.”
Siksi – Dorén raamattu ja kuvat. Kuvat, joita kautta voi kuvitella, pelätä ja joiden viestin kautta voi pyrkiä reflektoimaan omaa elämää: onko isä ankara ja paha vai ankara ja rakastava, kuten Jumala?
Tämä on outo kirja, jonka lukemisen jälkeen rakastuin Torgny Lindgrenin kirjoihin. Tämä osaa kirjoittaa yhtä aikaa vakavaa ja voimakkaita tunteita herättävää mutta jollain oudolla tavalla humoristista tekstiä. Joskin Dorén raamatussa on tätä huumoria ehkä vähiten. Tyyli muistuttaa joiltain osin Kari Hotakaista, eikä olekaan ehkä ihme, että Hotakainen on maininnut Lindgrenin yhtenä lempikirjailijoistaan.
Dorén raamattu on riipaiseva ja vahvan inhimillinen kertomus ihmisen halusta kuulua joukkoon, rakastaa ja tulla rakastetuksi ja toisaalta halusta, ehkä jopa tarpeesta, yrittää etsiä läheisen toiminnasta rakkaudellisia elementtejä, vaikka ulkopuolisen silmin niitä ei oikein havaitse. Inhimillisen syvä hyväksytyksi tulemisen tarve.
Siitä on kauan, kun luin tämän kirjan, mutta muistan tunnelman hyvin. Tämä on kirja, joka liikuttaa syvästi.
”Toivoisin että joku voisi kertoa minulle miten Gustave Doré oikeastaan kuoli, sanoin.
Hän kuoli uupumukseen, intendentti sanoi. Kaikki keskinkertaiset taiteilijat kuolevat uupumukseen. Kerran toisensa jälkeen he yrittävät kohottautua keskivertoisuuden yläpuolelle, mutta ovat syntyneet epäonnistuman. Lopulta heidän on annettava periksi. Sitten he kuolevat. He kuolevat keskinkertaisuuteen ja voimattomuuteen ja liian suureen tuotteliaisuuteen.
Doré ei ollut keskinkertainen, minä sanoin. Hän oli suurenmoinen. Ilman häntä minun elämäni olisi ollut karmean säälittävä juttu.”
