Virginia Woolf: A Writer’s Diary
”It is worth mentioning, for future reference, that the creative power which bubbles so pleasantly in beginning a new book quiets down after a time, and one goes on more steadily. Doubts creep on. Then one becomes resigned. Determination not to give in, and the sense of an impending shape keep one at it more than anything. I’m a little anxious. How am I to bring off this conception? Directly one gets to work one is like a person walking, who has seen the country stretching out before. I want to write nothing in this book that I don’t enjoy writing. Yet writing is always difficult.”
Virginia Woolf syntyi 25.1.1882, joten tänään on hänen syntymäpäivänsä. Woolf on kirjoittajana nero ja tämän romaanit täynnä herkkyyttä, terävyyttä, inhimillisten mielenliikkeiden tutkailua, sielun syövereihin porautumista, sisäisen maailman rehellistä havainnointia. Siltikin, tämän omien päiväkirjojen tutkailu on ehkä vieläkin antoisampaa, pieni ikkuna kulissien taakse; millaista on olla Virginia Woolf. Eikä se usein ole ainakaan yksinkertaista.
The New York Timesin kirja-arvostelija Elizabeth Bowen on todennut tästä kirjasta, että ”A Writer’s Diary… is Virginia Woolf… The whole vibrates with the ups-and-downs of a passionate relationship…in the intensities, variations, alarms and excursions, panics and exaltations of her relationship to her art.” Kirja tuntuu intiimiltä kosketukselta kirjailijaan itseensä. Se on aviomiehen Leonard Woolfin kokoama ja toimittama Virginian kuoleman jälkeen ja sisältää päiväkirjamerkintöjä vuodesta 1918 aina vuoteen 1941, viimeinen merkintä vain 3 viikkoa ennen tämän kuolemaa.
Virginia kuvaa raa’asti ja poikkeuksellisen rehellisesti kauniilla ja tarkalla tavallaan omaa mieltä, omia tuntemuksiaan, kirjoittamista ja siihen liittyvää mielen vuoristorataa. Hän kuvaa mm. omaa depressiota vuodelta 1926, otsikolla Omat aivoni. Hän kuvaa uppoamistaan tuoliin, johon jää jopa nukkumaan. Kaikki on mautonta ja väritöntä. Halu olla yksin, välttelee muita ihmisiä, jopa muille puhumista, ei voi lukea. Oma kirjoittaminen ei edes tunnu tulevan itsestä, ainakaan siitä ei itse voi enää koskaan nauttia. Ei minkäänlaista nautintoa elämässä. Omat ominaispiirteet ja persoona imetty pois kehosta. Vaikeus miettiä, mitä sanoo. Lopulta pieni pilkahdus: keho edelleen väsynyt, aivoissa pientä aktiviteettia, alkaa huomata asioita, tehdä suunnitelmia. Mieli sahaa edestakaisin, kunnes vihdoin tämä tunnistaa itsensä: Perjantaina halu lukea runoutta, oma yksilöllisyyden kokemus palaa pikkuhiljaa lukiessa Dantea ja Bridgesiä. Ei vielä nautintoa. “Now I begin to wish to write notes, but not yet novel. But today senses quickening. No ‘making up’ power yet: no desire to cast scenes in my book.”
Hän kirjoittaa myös arvostetuksi tulemisen tarpeesta. Quentin Bell kirjoittaa kirjassa Virginia Woolf – a Biography myös avoimesti Virginia Woolfin peloista ja ahdistuksesta liittyen tämän taiteeseen, siitä tuleeko ymmärretyksi vai kritisoiduksi. Omaa tekstiä on vaikea päästää irti maailman riepoteltavaksi. Bell toteaa, että valmis kirja on niin osa itseä, että sen julkaiseminen tuntuu kuin työntäisi oman lapsensa liikenneruuhkaan, jossa tämä voi tulla yliajetuksi.
Jos ei muuta niin ainakin Woolfin päiväkirjat on ehkä muistutus siitä, että toisen mielen sisään on vaikea päästä. Se mikä näyttää joltain päällepäin ei ehkä toisen omassa sisäisessä maailmassa olekaan totta. Parhaassa tapauksessa tämä voi auttaa ymmärtämään ainakin sen, ettei olosuhteet ole vain olosuhteet, eikä kaikki ole vain asennekysymyksiä. Meidät on niin eri tavoin mieliltämme viritetty.
“And yet the only exciting life is the imaginary one. Once I got the wheels spinning in my head, I don’t want money much, or dress, or even a cupboard, a bed at Rodmell or a sofa.”
