Pajtim Statovci: Bolla
Lokakuussa 2022 olen Foylesin kirjakaupassa ja löydän suositushyllystä Pajtim Statovcin kirjan Bolla. Olen tietysti suomalaisena heti ylenmäärin ylpeä siitä, että kirja on paraatipaikalla, tekisi mieli sanoa ohikulkijoille, että ”katsokaa nyt, tämä on meidän kirjailija!”. Vieläkin iloisempi olen siitä, että tiedän kirjan olevan mielettömän hieno lukukokemus, joten kokemus suomalaisesta kirjallisuudesta muodostuu lukijalle myönteiseksi.
Ensimmäinen Statovcin kirja, jonka olen lukenut, oli tämän esikoinen Kissani Jugoslavia, josta jo näki, että tässä on kirjailija, jolla on oma ääni ja tyyli ja sanottavaa niin riveissä kuin niiden välissäkin. Bolla oli mielettömän hyvä. Kirjassa Pimeän yli olen kirjoittanut siitä Hannu Mäkelälle kirjeessäni näin:
Sain viikonloppuna luettua Bollan. Kirja oli todella hieno, yllättävä ja erilainen. Se ”ansaitsi” useita merkintöjä. Esimerkiksi kohta, jossa toinen kehottaa toista sanomaan asiat toteen, toistamaan asiaa riittävän monta kertaa, jotta se muuttuu todeksi: ”Minusta tulee kirjailija, sanon uudelleen, eikä se enää tunnu yhtään hassulta, ei harhalta vaan tulevaisuudelta.”
Kirjoittamisesta päähenkilöllä on tuskainen näkemys: ”Kirjoittamisessa itsessään ei ole mitään hienoa, päinvastoin se on piinallista ja tuskastuttavaa, itsensä pakottamista sanomaan asioita jotka muut ovat sanoneet paljon paremmin. En tiennyt, että asia jota luulee rakastavansa varauksetta voi tuntua niin väärältä ja vastenmieliseltä. Jatkuva vertailu, hallitsematon ja lamauttava, lattialle kaatava häpeä joka kytkeytyy kirjallisuuteen sen jälkeen kun on muuttunut lukijasta kertojaksi – ihmisen olisi parempi ilman sitä.”
Jäin miettimään onko tämä kirjailijan oma kirjoittamisen kokemus. Aika moni kirjailija kertoo tämänkaltaista. Ja sitten on niitä, joiden mukaan teksti vain virtaa ulos. Ehkä suurin osa kuitenkin on jotain siltä väliltä. Kirjoittaminen on homma, työ, vaikka kutsumuskin, siinä on hyviä ja huonoja hetkiä? Alkoi kiinnostaa tämä kirjailija, jonka haastatteluja olen kyllä joskus lukenut. Eikö hän puhunut joskus jotain haaveista ja niiden täyttymisen tuottamasta pettymyksestä? Haaveista, joita siis käsittelimme jo ensimmäisissä kirjeissämme.
Löysin MeNaiset -lehden haastattelun, jossa hän puhuu aiheesta viisaasti ja rehellisesti: ”Haaveilu piti minua elossa, tai oikeammin unelmieni toteutumattomuus. Sillä niin kauan kuin haaveeni eivät olleet käyneet toteen, minulla oli motivaatiota käydä niitä kohti. Kunhan vain jaksan tehdä tarpeeksi töitä, opiskella ja harjoitella, kaikki on mahdollista, sanoin itselleni.”
Kun sitten se haaveiden, unelman toteutuminen tapahtui ja esikoisromaani oli kädessä, se tuntuikin vähän pettymykseltä, hän toteaa: ”Koitti päivä, jona toinen unelmani toteutui. Sain esikoisromaanini käteen. Kirjan piteleminen tuntui erilaiselta kuin luulin, sidottu nide oli pienempi ja kevyempi kuin ajattelin. Onnittelevalle, puolestani kovin iloiselle ystävälleni vastasin, että romaanini näyttää lastenkirjalta.” Jäin miettimään, että olisiko sittenkin niin, että meille niin ominaiseen tapaan, piti olla ylenmäärin vaatimaton?
Statovci jatkaa, että media rakastaa menestystarinoita ihmisistä, joiden haaveet ovat toteutuneet. Varsinkin jos matkalla on ”kilvoittelua” ja ”kärsimystä”. Hän toteaa, että hänellä on ristiriitainen suhde täyttyneisiin haaveisiinsa: ”Ne arkipäiväistyvät, tulevat osaksi pyykinpesua, imurointia, tiskausta ja vaipanvaihtoa. Sen tietää jokainen, joka on ollut samanlaisessa onnekkaassa asemassa ja elänyt unelmansa todeksi. Koska median – ja ennen kaikkea meidän itsemme – rakentamista pilvilinnoista puuttuvat pölynimuri, tiskialtaaseen unohtuneet kattilat ja huonekaluja raatelevat lemmikit, niiden läsnäoloon ei haaveillessaan ymmärrä varautua.”
Hän toteaa vielä, että on ”luopunut ajatuksesta, että toteutunut unelma merkitsisi kaiken muuttumista tai uuden sivun kääntymistä, että se määrittelisi minut kokonaan uudelleen, antaisi minulle jotakin sellaista, jonka olen aina tarvinnut ja jota ilman en voisi sitten enää ollakaan.”
Tämä kirjailijahaastattelu itse asiassa avaa paljon kyseistä kirjaa, mutta on toki tehty kirjahaastatteluna, eli näin on varmaan tarkoituskin. Kirjassa päähenkilö mm. kertoo, kuinka elämä on masentavaa, sillä ei tunnu olevan mitään tarkoitusta. ”Nukun, herään, syön, ajan, syön, nukun ja ajan taas, ja minun on vaikea olla ajattelematta elämäni elämän arvoa.” Mutta sitten tämä löytää jälleen tehtävän, tarkoituksen, rakkaan etsimisen ja kaikki näyttääkin toiselta: ”Sammutan valot ja asetun istumaan jalat sängylle. Pöydälle laskettu lasi näyttää palalta korallia.”
Ja lähtiessään kohti unelmansa toteuttamista:
”Ajaessani ulos kaupungista tajuan olleeni koko elämäni ajan odottaja. Jotkut ihmiset ovat sellaisia. He odottavat, kulkevat huoneesta toiseen ja odottavat, he itkevät ja odottavat, istuvat nojatuolissa ja odottavat, he odottavat naimisiinpääsyä, he odottavat vanhemmaksi tuloa, he odottavat että heidän lapsensa valmistuisivat ammattiin, he odottavat että ruoka valmistuu, että tulee viikonloppu, että työstä saa enemmän rahaa.”
Kirja oli kuitenkin enemmän kuin jotkut yksittäiset lauseet tai kohdat. Sen lopun luulee tietävänsä, mutta ei sitten tiedäkään, päähenkilö ei ole hyvä ja hieno ihminen vaan pikemminkin monilta osin ikävä tyyppi. Kirjassa on jännite, joka säilyy loppuun asti ja loppu, joka ei ole yksiselitteinen piste vaan siitä lähtee pikemminkin silta, jota pitkin pääsee uusiin ajatuksiin, hahmot jäävät hetkeksi eloon ja ajatukset pyörivät siinä, mitä ihmiseltä odotetaan, mitä olisi pitänyt tapahtua, miksi elämässä tapahtuu niin tai näin. Toisin sanoen erinomainen kirja.
MeNaiset -lehden haastattelussa Statovci toteaa vielä, että ”Kenties unelmien todellinen arvo on unelmoinnissa itsessään, ei niiden toteutumisessa, sillä ensin mainittu pakottaa liikkeelle, kun taas toiseksi mainittu vaatii pysähtymään.” Toisin sanoen, unelman arvo on olla eräänlainen moottori. Siksi siis paitsi ”höttöä” myös hyödyllisiä.
Statovcilta ilmestyy ensi viikolla uusi kirja Lehmä synnyttää yöllä. Tiedän, että se kannattaa lukea.
