Virginia Woolf: The Common Reader
”The balance of her gifts was singularly perfect. Among her finished novels there are no failures, and among her many chapters few that sink markedly below the level of others. But, after all, she dies at the age of forty-two. She died at the height of her powers. She was still subject to those changes which often make the final period of a writer’s career the most interesting of all. Vivacious, irrepressible, gifted with an invention of great vitality, there can be no doubt that she would have written more, have she lived, and its tempting to consider whether she would have written differently.”
Tunnustan pitäneeni Jane Austenia viihdyttävänä, mutta en nerokkaana. Ennen kuin luin mitä Virginia Woolf tästä ajattelee. Austen ei jostain syystä pääse suosikkikirjailijoihini ja vaikka tämän kuvaukset ihmisestä vaillinaisuuksineen ovat osuvia, en jotenkin pääse yli enkä ympäri siitä, että seurapiirijuorut, naimakaupat ja tanssiaiset näyttämönä eivät erityisesti puhuttele. Saman ongelman äärellä olin lukiessani Marcel Proustin klassikkoa Kadonnutta aikaa etsimässä. Pidän monta kertaa tätä avioliitto/rakkausjuonittelua pienenä ja mitättömänä. Se saattaa kertoa enemmän minusta sillä onhan rakkaus nyt sentään maailmaa pyörittävä voima.
Joka tapauksessa jos Virginia Woolf pitää Austenia nerokkaana, on aika palata takaisin tämän kirjoihin ja miettiä uudelleen. Luin siis Austenini uudelleen. Ja noh. Onhan siinä nerokkuutta, Woolfissa samaa rytmiä paikoin kuin Austenissa, mutta silti Austen jää mielestäni kuplimaan pintaan. Luin kesällä Carol Shieldsin kirjoittaman kirjan Jane Austen. Se on pieni kirja, jossa Shields käy kiinnostavasti läpi Austenin elämää ja uraa. Toki samassa rytäkässä katsoin useammankin elokuvan liittyen Austeniin tai tämän kirjoihin.
Woolf pohtii, tai oikeastaan suree, kirjassaan myös sitä kuinka Austen kuoli uransa vaiheessa, jossa alkoi saada itseluottamusta omaan kirjoittamiseensa. Woolfin mukaan Austen kehittyi koko ajan ja oli siirtymässä jo syvällisempään suuntaan. Mitä vielä olisi ollut tulossa?
“Vain are these speculations: the most perfect artist among women, the writer whose books are immortal, dies just as she was beginning to feel confidence in her own success.”
Woolf pohtii myös kääntämistä ja temperamenttia. Tätä harmittaa, ettei osaa kaikkia kieliä ja pysty lukemaan aina alkuperäiskielellä sillä käännös ei ehkä kadota sanoja, mutta voi kadottaa sydämen, temperamentin, sielun. Ja tämähän on totta. Joskus huono käännös voi muuttaa merkityksiä, vaikka olisi käännetty pedantisti. Tai ehkä juuri siksi. Käännös on myös kirjoittamista, luovaa työtä, ei pelkkää mekaanista toimintaa.
“When you have changed every word in a sentence from Russian to English, have thereby altered the sense a little, the sound, weight, and accent of the words in relation to each other completely, nothing remains except a crude and coarsened version of the sense. Thus treated, the great Russian writers are like men deprived by an earthquake or a railway accident not only for all their clothes, but also of something subtler and more important – their manners, the idiosyncrasies of their characters. What remains is, as the English have proved by the fanaticism of their admiration, something very powerful and very impressive, but it is difficult to feel sure, in view of these mutilations, how far we can trust ourselves not to impute, to distort, to read into them an emphasis which is false.”
Mikään “common reader” Woolf muuten ei kyllä ole. Tämän lukemisto ja tapa arvioida lukemaansa on erittäin sofistikoitunut ja tarkkanäköinen.
