Elin Cullhed: Euforia (suom. Laura Kulmala)
”Minä. Kuka minä olin? Kuka olin juuri tänään?
Kuka minä olin, minä joka suunnittelin keittäväni kaurapuuroa aivan kuten äitini ja isoäitini aina joulupäivän aamuna? Kuka olin helmikorvakorut ylläni?
Kuka hän oli?
…
Puuro ei maistunut lainkaan samalta kuin äidin tekemä, ja keittiössä oli hiljaista, sillä kukaan ei ollut pannut joulumusiikkia soimaan.
’Se maistui paremmalta, kun olin pieni’, sanoin.
Joku muu olisi kenties nauranut puurofiaskolle, mutta minä käänsin häpeän sisään päin kuin kovan muovinpalasen, terävän kuin lasi.”
Itselleni ei tullut tätä kirjaa aloittaessani samanlainen fiilis kuin Kulttuuritoimituksen Maisku Myllymäelle, että taasko kirja Plathista ja mitä tästä enää voisi kukaan sanoa. Plath on kiinnostava kirjailija, joka ansaitsee uudet käsittelyt ja näiden kirjojen kautta voi innostua lukemaan myös Plathia itseään. Elin Cullhedin Euforia on hieno kirja, jossa pääosassa eivät ole tapahtumat, Plathin elämän tapahtumat ovat toki tiedossa ja niiden selvittämiseen ei tarvita kuin wikipedian selaamista. Eihän ihmisen elämä lopulta ole tapahtumia, kaikille tapahtuu kutakuinkin samanlaisia asioita. Uniikkia sen sijaan on ihmisen sisäinen kokemus, jonka välittäminen on niin vaikeaa ja jossa kirjailijat tulevat avuksemme.
”Aina kun olin näin iloinen ja elämä tuntui näin täydeltä, säikähdin, sillä tiesin kokemuksesta sen enteilevän katastrofia. Yritin torjua pelon, mutta tunsin sen hiljalleen yltyvänä lepatuksena kurkussani. Aivan kuin joku olisi kutitellut sitä höyhenellä.”
Plath on vaikea kohde, sillä tämän oma inhimillisen elämän sanoittaminen on niin taitavaa. Cullhed kirjoittaa kuitenkin hienon kirjan, jota lukiessa on vaarassa unohtaa, ettei tämä ole Plathin kirjoittamaa ”autofiktiota” vaan ihan pelkkää fiktiota. Kirjassa on hieno hieman hysteerinen sävy, pakahtuvat tunteet, jotka eivät tunnu pysyvän ihmisen sisässä. Epätoivoa ja onnea, kaikkea vähän liikaa.
“Todellisuuteni muutti muotoaan minuutti minuutilta, ja Ted tiesi sen; välistä olin tyytyväinen ja onnellinen, välistä epätoivoinen ja itkuinen, välistä hikoilin, kaipasin, toivoin ja odotin.
Mitään siitä ei oikeastaan voinut ottaa tosissaan.”
Kirjassa käsitellään äitiyttä, avioliittoa ja kirjailijuutta, Cullhed on todennut ammentaneensa myös omista kokemuksistaan äitiydestä ja luovuudesta tekstiin.
”Ehkä asia todellakin oli niin: jotta hän voisi elää kanssani siten kuin me molemmat toivoimme, hänen oli parempi pysytellä kookkaan lentotukialuksen mitan päässä. Tarvittiin pitkä käytävä, jotta hän saattoi tulla minua vastaan. Sen tajuaminen suretti minua. Mutta ehkä sama päti myös minuun, ehkä tarvitsin elääkseni tyhjän valkoisen sivun, paikan ja tilan ja oman huoneen kaukana hänestä.”
Kirja on hengästyttävä kokemus. Kuten Kulttuuritoimituksen Myllymäki aviossaan toteaa: ”Jokin Euforiassa silti kiehtoo ja toisella luennalla alan saada hommasta kiinni. Cullhedin romaanissa ei ehkä olekaan kyse siitä, mistä tai kenestä se lopulta kertoo vaan siitä, miten se kertoo. Kielen ja rytmin ensisijaisuus alkaa tuntua melkein päihdyttävältä.”
