”… päädyin tarttumaan kirjaan ja kuin vahingossa kirjoittamaankin niitä, ajauduin satujen ja kertomusten äärelle pakon edessä, sattuman oikusta, sillä kasvoin vihaisessa kodissa jossa en halunnut enkä voinut viettää aikaa, joten aloin käydä kirjastossa, se oli ilmaista ja vaaratonta ja paikka oli auki myöhään, ja aloin tylsyyteeni lukea hyllyihin aseteltuja kirjoja, ja se on pahinta mitä minulle on tapahtunut: rakastuminen tarinaan niin kuin oikeaan ihmiseen.”
”… eikä ihminen kulje kohti mitään vaan pyörii ympyrää menneisyytensä kaatopaikoilla, kunnes kuolee.”
Pajtim Statovcin kirja on vasta tänään ehtinyt ilmestyä ja sen vastaanotto on jo nyt valtaisan myönteinen, eikä turhaan. Kirja on hämmästyttävä, häikäisevä ja ihmeellinen. Kirjan alku on kuin joku (lehmä ehkä) potkaisisi ilmat pihalle. Se hengästyttää ja sen lukemista on vaikea lopettaa. Statovci kirjoittaa kirjassa myös monella tasolla ja tyylillä. Aikuisen ihmisen, lapsen, mielikuvitusolennon, vihan ja rakkauden. Se tarkastelee niin ihmisyyttä, kirjailijuutta, elämän tarkoitusta kuin muistoja, menneitä, syyllisyyttä. Välinpitämättömyyttäkin. Statovci on niin omaperäinen ja hämmästyttävä, ettei tätä voi verrata mihinkään ja kirjan analysointi on amatöörilukijana hankalaa. Ehkä sen voikin analysoinnin sijaan kokea. Sellaisena se on harvinaisen kehollinenkin kokemus.
”… ja nyt minulla ei ole muuta kuin syyllisyys joka on niin kuin ikä, mitä vanhemmaksi tulee sitä vahvemmin sen merkit voi nähdä, ja sitä tiukemmin se määrää ja hallitsee elämää, muokkaa puhetta ja ajatuksiakin, se nakertaa nakertamasta päästyään, sitkeä suupala kerrallaan kaiken lihan…”
Tyylilaji tuntuu vaihtuvan: hirvittävien asioiden keskellä on pakko nauraa ääneen, kun päähenkilö päättää kertoa mitä mieltä tämä todellisuudessa on niin kustantajastaan kuin pääministeristäkin. Ehkä sellainenkin asia tulee kirjasta mieleen, että joskus ihmisen elämä voi olla pienestä kiinni, epätoivo taittua ainakin hetkeksi jopa sattumalta, jos saa yhteyden toiseen ihmiseen.
HS:n Antti Majanderin hieno arvio kirjasta täällä ja Hesarin haastattelu kirjailijasta täällä.
”Kuten minäkin, äitini uskoo pahaan, että paha on sattumanvaraista ja sattumanvaraisuudessaan järjestelmällistä: se löytää aina paikkoihin joihin se mahtuu, ja jos ei ole koko ajan varuillaan, se tulee ja puhkaisee rakastavaisten silmät, vie setelin löytäneeltä käden, sulkee syyttömän vankilaan, ja kun paha tulee, äitini tapaa sanoa, se pudottelee ympärilleen pieniä mustia siemeniään joista väkivaltaisuuden ja mustasukkaisuuden ja kateuden ja laiskuuden ja petturuuden ja ahneuden ja ylettömän ylpeyden kukat hiljakseen kasvavat, ja pitää olla aivan erityisen vahva, poikkeuksellisen oikeamielinen ja uljas, äitini painottaa, ettei erehdy poimimaan niitä polultaan, mutta kuka voi vastustaa kaunista kukkaa, ohittaa sellaisen lainkaan ihastelematta, haistamatta edes kerran, se onkin vaikea kysymys, mutta minä en ainakaan osta itselleni enkä kenellekään muullekaan tuoreita kukkia kuten suomalaiset, oletko huomannut että aina kun niitä tuo kotiinsa, saa huonoja uutisia, äitini sanoo, kotiinsa ei kannata tuoda ketään tai mitään kuolemaa tekemään.”
Hemmetin hieno romaani.
