Jonathan Franzen: Crossroads
Olen aina hämmästynyt, että maailmasta löytyy vielä ihmisiä, jotka eivät ole lukeneet Jonathan Franzenia. Jos kuulut näihin ihmisiin, sinun on syytä ryhdistäytyä. Jonathan Franzen on ihmismielen ja -elämän kuvaajana mielettömän taitava. Tämän kyky luoda inhimillisiä hahmoja, joiden sisäiseen ristiriitaan tämä päästää meidät kirjoissaan on ilmiömäinen. Samalla hahmot tuntuvat tutulta; samankaltaista sotkua sieltä oman pään ja sielun sisältä löytyy. Painokelvottomia tunteita, haluja, tarpeita, tuomioita itseä ja muita kohtaan.
Franzenin lukemisen voi aloittaa tämän viimeisimmästä kirjasta Crossroads, joka ilmestyi vuonna 2021. Olen itse lukenut sen englanniksi, mutta siitä on hyvä suomennoskin (suomentajana Raimo Salminen). Kirja on trilogian ensimmäinen osa. Trilogian, jota Franzen itse lupaili kirjoittavansa nopeasti, mutta edelleenkään ei missään ole minkäänlaista merkkiä kakkososasta…
Crossroads on lopulta kysymys toivosta ja merkityksistä ja siitä, kuinka ne voi löytää aina uudelleen. Samalla se on kertomus, tai oikeastaan varoitus siitä, ettei vain kävisi niin, että elämän lopussa huomaa, ettei ole elänyt sitä elämää, jota olisi halunnut elää. Mitä se sitten kullekin onkaan.
Kirjassa Levoton lukija kirjoitan Franzenista enemmänkin:
Luen Hesarista Tommi Melenderin arviota Jonathan Franzenin uudesta romaanista Crossroads (suom. Raimo Salminen). Melender pahoittelee sitä, kuinka Franzenin aiemmista kirjoista (Vapaus ja Muutoksia) tuttu ”ajoittain myrkyllinen kerronta” on vaihtunut ”kiltimpään ja lempeämpään”. Melenderin mukaan juuri tämä henkilöhahmojen ironinen käsittely mahdollisti terävät ja tarkat havainnot nykyelämästä.
Olen Melenderin kanssa eri mieltä. Pikemminkin Franzen alkaa vapautua turhasta ja pinnallisesta ironiasta, jolla peittää todellisen inhimillisen henkilöhahmonsa ja samalla itsensä. Ironia ja sarkasmi sekä turhan kriittinen tarkastelu, niin tuttuja kuin ovatkin vaikkapa kirja-arvioijan työkalupakissa, ovat usein defenssejä, jotka estävät aidon tunteen. Franzen ei pyri Crossroads-kirjassaan mihinkään ”empaattiseen kirjalliseen ohjelmaan”, jonka myötä ”katse rajoittuu ja ymmärrys kapenee” kuten Melender vihjaa, vaan päinvastoin on tajunnut, että ironia etäännyttää. Empaattinen tapa voi ollakin todellisempi tapa niin ymmärryksen lisäämiseksi kuin myös henkilöhahmon eläväksi tekemiseksi. Melender jää toivomaan, että koska Crossroads on vasta trilogian ensimmäinen osa, kokonaisuus ehkä täydentyessään saa ”painokkaampia” sävyjä. Ovatko siis kielteisyys, kriittisyys, ironia, sarkasmi ja armottomuus tässä maailmankuvassa painokas tapa tarkastella maailmaa?
Jos tutkailee vähän Franzenin omaa elämää, muodostuu ehkä ajatus siitä, miksi tämä on päättänyt ottaa etäisyyttä ironian maailmaan.
Jonathan Franzen elää jo kolmatta elämäänsä.
Hänestä piti tulla ihan erilainen kirjailija kuin millaisena hänet tunnemme. Tavoitteena oli kirjoittaa kirjallisia mestariteoksia, joiden avulla maailmasta tulisi parempi paikka. Hän ajatteli, että kirjoittamissaan kirjoissa tulee olla jonkinlainen sosiaalinen tai poliittinen kritiikki tarinoiden sisällä. Tavoitteena oli olla yhteiskunnallisesti hyödyllinen. Hän halusi kirjoittaa suuria, terävää sosiaalista ja poliittista kritiikkiä sisältäviä teoksia kansakunnan kohtalosta.
Ensimmäinen romaani The Twenty-Seventh City sai ihan myönteisiä arvioita, mutta myi vaatimattomasti. Toinen kirja Alkuvoimat (suom. Raimo Salminen) ei tehnyt isoa vaikutusta, eikä myynyt sitäkään vähää. Toisen romaanin jälkeen Franzenin elämä törmäsi seinään. Itseensä ja omaan kirjailijan uraansa tyytymättömän kirjailijan avioliitto alkoi rakoilla ja isäkin sairastui alzheimerin tautiin. Edessä oli vuosikausia kestävä lamaantuminen ja masennus.
Hän on kirjoittanut synkkyydestään mm. kirjoissaan How to be Alone ja Epämukavuusalue (suom. Tero Valkonen).
Lopulta Franzen totesi huomanneensa, että yritti olla kirjailija, jota ei sisimmältään ollut. Hän hylkäsi ajatuksen ”suuresta yhteiskunnallisesta romaanista” ja alkoi kirjoittaa yhteiskunnallisten ongelmien sijaan ihmisen ongelmista. Hän ei enää pyrkinyt tekemään vaikutusta isoon joukkoon lukijoita vaan päätti kirjoittaa niille, jotka rakastavat kirjojen lukemista. Kirjoittamisen tavoitteena on lukijan viihdyttäminen ja toisaalta sellaisista asioista kertominen, joita me kaikki koemme, jotta tuntisimme itsemme vähemmän yksinäisiksi ja erillisiksi muista. Ihmisten välisten suhteiden monimutkaisuudesta ja oman itsen kerrostuneisuudesta, kompastelusta ja elämän epätäydellisyydestä. Franzen, sellaisena kirjailijana kuin nyt on, välittää meille fiktion kautta todellisia kokemuksia ihmisenä olemisesta.
Vuonna 2001 Franzen julkaisi romaanin Muutoksia (suomeksi ilmestynyt vuonna 2002, suomentajana nyt jo meille tuttu Raimo Salminen), joka oli kaikin tavoin menestys. Jatkoa on seurannut. Hän on myyntimenestys, arvostettu kirjailija, joka on voittanut mm. National Book Awardin ja ollut Timen kansikuvapoika otsikolla ”Great American Novelist”.
Franzen ei esitä ihmisiä ja elämää kaunisteltuna vaan todellisena. Hänen hahmoillaan on vastenmielisiä piirteitä ja ne tekevät ikäviä asioita. Ja silti me ymmärrämme niitä. Niihin voi samaistua ja juuri se on fiktiossa tärkeää. Me pääsemme erilaisten ihmisten, ja samalla itsemme, pään ja motiivien sisään. Meitä ei voi manipuloida, sillä me näemme ihmisen kokonaan. Hyvässä ja pahassa. Ja kyllä, Franzenilla oli pieni ironinen etäisyys hahmoihinsa.
Kunnes tuli Crossroads ja Franzenin kolmas elämä.
Ensinnäkin hän on hurahtanut lintubongariksi ja on syvästi huolestunut luontokadosta. Franzen kirjoitti vuonna 2019 The New Yorkeriin esseen What if We Stopped Pretending? ja sai kuraa pessimismistään. Meillähän pitää olla toivoa, jotta teemme tekoja, joilla maailma voidaan vielä pelastaa ilmastonmuutokselta ja luontokadolta. Essee ilmestyi myöhemmin kirjana. Se on viiltävä, tosikkomainen ja realistinen essee siitä, kuinka olemme jo keskellä ilmastonmuutosta ja luontokatoa. Meidän tulisi vakavasti miettiä myös sitä, kuinka niiden keskellä elämme sen sijaan, että mietimme valheellisesti, kuinka ne voidaan estää.
Franzen palaa nyt ehkä lähemmäs ensimmäisen elämänsä suunnitelmaa.
Toisin kuin moni kirjailija, joka on ryhtynyt kirjoittamaan vähän kömpelöitä, kiusaannuttavia ja naiiveja yhteiskunnallisia kertomuksia ilmastokriisistä (jätin John Grishamin lukemisen kokonaan tämän erään vaivaannuttavan päälleliimatun ympäristötietoisen kirjan jälkeen), hän pitää julistukset erillään ja pysyy romaaneissaan siinä, missä on hyvä: ihmisissä. Nyt hän kuitenkin uskaltaa astua ironian verhon takaa ja tarkastella ihmisiä ymmärtävästi, auttaen näitä (ja meitä) ymmärtämään itseään.
Kirjassa Crossroads kokonainen perhe elää eksistentiaalista kriisiä: ollako vai eikö olla, mikä pointti tässä elämässä oikein on?
Crossroads käsittelee perheen elämää 70-luvulla kolmen vuoden ajanjaksolla. Sinä aikana isällä (Russ) ehtii olla villi seksuaalinen ihastus ja suhde seurakuntalaiseen, poika kärähtää pahan kerran huumeista (Perry), toinen poika (Clem) lakkaa uskomasta jumalaan, rakastuu ja pestautuu armeijaan, tytär (Becky) hurahtaa kunnolla uskoon ja äiti (Marion) muuttaa elämänsä. Ainakin hetkeksi. Sillä hän havaitsee olevansa neljän lapsen (mies on yksi niistä) äiti, jolla sykkii edelleen kaksikymppisen villi sydän.
Hildebrandtin perheen lapset rakentavat omaa identiteettiään suhteessa vanhempiin ja näiden uskontokeskeiseen elämäntapaan – osa syleillen sitä, osa torjuen. Osa ensin syleillen ja myöhemmin torjuen. Samalla lapset peilaavat elämän merkityksiä ikäisiinsä Vietnamin sodan, päihteiden ja seurustelun kautta. Vanhemmat taas ovat oman elämänsä ”vankeja”. Intohimoinen rakkaus on väljähtynyt, kertomattomat salaisuudet painavat, peilistä katsoo väsynyt, elämään kyllästynyt ja lastensa mielestä naurettava ihminen, jolla joskus oli elämä edessä.
Perheenäiti Marion ryhtyy etsimään itseään terapiassa. Hän haluaa löytää sen ”todellisen” itsensä, sen naisen, jollaiseksi toivoi tulevansa sen sijaan, että on, kuten häntä kuvaillaan: “warm cloud of momminess”, jota aviomies (ja hän itse) häpeää. Marion kuvailee terapiassa nuoruuttaan ja villiyttään ja sitä millaiseksi naiseksi halusi tulla sen sijaan, mitä on. Terapeutti kysyy Marionilta vastakysymykseksi, että jos oletetaan, että kuvaus, jonka Marion on kehittänyt ”todellisesta” minästään, on totta, mikä estää tätä olemasta se henkilö. Eletty elämä johtaa johonkin ennen kuin huomaakaan ja siinä sitä sitten ollaan. Myöhäistä valittaa, myöhäistä vaihtaa.
Omaa elämää ja sen seuraamuksia ei voi paeta. Uudelleen ei voi syntyä. Ennen oli ennen ja nyt on nyt. Sen kanssa on elettävä.
Mitä enemmän ihmisellä on ikää, sitä enemmän on takana tehtyjä valintoja, jotka ovat johdattaneet johonkin, josta taas on polku kulkenut johonkin ja lopulta ollaan tässä, omien valintojen päässä. Vankilassa? Crossroads on erinomainen muistutus siitä, että valintoihin kannattaa kiinnittää huomiota. Mutta on se hyvä inspiraation lähde myös siihen, että jokainen hetki on uuden valinnan paikka.
Kirjassa jokainen etsii omalla tavallaan merkitystä elämälleen itsensä ulkopuolelta. Perry kokee onttoutta ja turvautuu huumeisiin, Becky uskontoon ja Clem nuoruuden rakkauteen ja siitä virinneeseen tarpeeseen tehdä urotöitä. Russ ja Marion taas, kyllästyneenä siihen identiteettiin, jonka vangeiksi ovat – omasta tahdostaan toki – jääneet, etsivät pelastusrenkaita menneisyydestä, muista ihmisistä, joiden kautta voisi saavuttaa uudelleen viriilin tunnetilan, todellisen minän, sen minän, joka oli elossa, utelias ja toiveikas.
Toisen kautta peilaaminen ei enää näytäkään sitä itseä, jota haluaa olla. Ihminen on aina jotain suhteessa muihin; perheeseen, kumppaniin, ystäviin, yhteisöön, maailmaan.
Crossroads on kertomus uskonnollisesta perheestä 70-luvun puristuksessa. Mutta vaikka 70-luku tuo siihen oman mausteensa, se on kuitenkin ajaton kertomus parisuhteesta perheessä, nuorista aikuistumisen kynnyksellä. Se on kertomus elämäänsä pettyneistä aikuisista, jotka ihan vielä eivät ole lannistuneet vaan toivovat jotain kipinää. Kertomus teineistä moraalikysymysten kynnyksellä. Kertomus sisäisen tulen hiipumisesta ja ehkä sen löytymisestä. Identiteetistä, joka on muotoutunut eletyn elämän kautta ja toisaalta sellaisesta, mitä vasta rakennetaan.
Se on myös kirja, jossa pääsee toisen ihmisen pään sisään. Franzen on taitava luomaan henkilöhahmoja, jotka esittelee toisen silmin, tylsinä ja ennalta-arvattavina kunnes esittelee nämä sen jälkeen näiden omasta sisäisestä maailman ja henkilöhistoriansa kautta. Paljastuu monisyinen ihminen toiveineen, pettymyksineen, pyrkimyksineen. Tämä on fiktiota parhaimmillaan. Me näemme toisen aina vain omasta kulmasta, kulman takana voi olla jotain hämmästyttävää, joka ei pikaisella katsomisella paljastu. Itsessäkin.
Crossroads on lopulta kysymys toivosta ja merkityksistä ja siitä, kuinka ne voi löytää aina uudelleen. Samalla se on kertomus, tai oikeastaan varoitus siitä, ettei vain kävisi niin, että elämän lopussa huomaa, ettei ole elänyt sitä elämää, jota olisi halunnut elää. Mitä se sitten kullekin onkaan.
Ihmisillä on taipumus kaunistella itseään muille. Me tarjoamme vähän paremman, korrektimman, siistityn ja huomaavaisemman paketin kuin ehkä kaikkina aikoina osaamme olla. Sosiaalinen media on vielä vahvistanut maailmaa, jossa toisten ihmisten elämä ja tämä itse näyttävät täydelliseltä. Kun vertaamme kaverin postausta täydellisestä auringonnoususta ja inspiroivasta sitaatista omaan tuhnuiseen maanantaiaamuumme, tunnemme itsemme epäonnistuneiksi. Franzen on todennut kirjoittavansa nykyään kirjoittavansa vähentääkseen yksinäisyyttä: meillä kaikilla on tuhnuisia arkiaamuja. Jos tämä ei tee maailmasta parempaa paikkaa, niin ei sitten mikään.
Toivon siis, että Franzen jatkaa haavoittuvaisella ja avoimella linjalla sen sijaan, että piiloutuisi takaisin turvalliseen ”myrkylliseen kerrontaan”. Franzenilla on nyt missio: lisätä maailmaan ymmärrystä.
