Uutuudet ja vanhuudet

Kirsi6.1.2017Aiheet: Yleinen

En kuulu niihin, joiden mielestä paras musiikki sävellettiin, parhaat elokuvat tehtiin ja parhaat kirjat kirjoitettiin joskus aikaisemmin. Mutta saatanko kuulua niihin, joita ohjaa uutuudenviehätys?

Tim Ferriss antaa ohjeita siihen, kuinka ehtiä lukea kolme kirjaa viikossa. Moni voi toki paheksua tällaista suorittamista, mutta itse pidän sitä ihan järkevänä, että pyrkii ohjaamaan ajankäyttöä niin, että ehtii tehdä asioita, joista on eniten iloa ja hyötyä. Toisille se on jotain muuta kuin minulle. Muutama vuosi sitten vapaa-aikaa oli kutakuinkin ei yhtään ja lukeminen jäi kokonaan. Jos näin käy huomaamatta, voi tapaa luoda uudelleen vähän pakottamalla keskittymään tai ottamalla numeerisen tavoitteen, vaikkapa nyt sitten sen Tim Ferrissin 3 kirjaa/viikko.

Erityisesti yksi kohta Ferrissin vastauksessa oli kuitenkin erityisen inspiroiva. Ferriss toteaa viime aikoina palanneensa mieluusti joihinkin vanhempiin kirjoihin, joiden tietää auttavan tai olevan viisaita oli kyseessä sitten romaani tai tietokirja. Ferriss toteaa varovansa pakkomiellettä uuteen.

Kevään uutuudet huutavat taas lehdissä, blogeissa ja kustantamojen julkaisuissa. On helppoa tehdä lukulistaa uutuuksista. Se on helpompaa myös siksi, että harmillisesti vanhempaa kirjallisuutta on todella vaikea enää kirjakaupoista löytää. Englanninkielisenä melkein kaiken löytää Amazonista, mutta suomeksi kirjaa, joka on ilmestynyt muutama vuosi sitten on vaikea löytää enää mistään. Kirjastosta jos hyvin käy. On myös jollain lailla hauskempaa lukea kirjoja yhdessä tai yhtä aikaa muiden kanssa. Siksi käännöskirjallisuudessa tuntuu joskus tylsältä jos kärsimättömänä on ehtinyt lukea jonkin jo aikaisemmin englanniksi. Kun kirjasta sitten omassa tuttavapiirissä keskustellaan, on itse jo muissa maailmoissa ja kirjoissa. Tuskin muistaa, että mitähän siinä sitten tapahtuikaan…

Uutuudet keskusteluttavat, niistä tulevat puheenaiheet, mielipiteet ja vastakkainasettelut.

Otetaan esimerkki. Luin muutama kuukausi sitten uudelleen kirjan Kotiopettajattaren romaani ja yritin puhua siitä muutaman tutun kanssa. Keskustelu siirtyi nopeasti omaan nuoruuteen. Ei siis niinkään kirjaan vaan aikaan, jolloin oli lukenut kirjan ensimmäisen kerran. Kiinnostava keskustelu toki sekin, mutta ei ihan sama asia. Kotiopettajattaren romaani on todella taitava kaikkien aikojen romanssikirja, nykyisten romanttisten komedioiden ja muiden romanttisten elokuvien äiti, isä ja pikkuserkku, joka sisältää aivan kaiken. Köyhyydestä rikkauteen, rakkaudesta yksinäisyyteen, väärinkäsitykset, uudelleen löydetyn rakkauden, kärsimyksen, anteliaisuuden, perheettömyydestä perheen löytämisen jne. Kirja on paksu ja se sisältää niin paljon tunnetta, että siihen meinaa pakahtua. Ei ihme, että teininä kirja puhutteli, mutta kyllä se edelleen on erinomainen romaani. Siitä ehkä löytää eri asioita mikä onkin yksi uudelleen lukemisen viehätyksistä.

En siis kuulu myöskään niihin, joiden lukemista (tai mitään muutakaan) ohjaa pelkkä uutuudenviehätys. Joskus uusi on vain huono. Aivan samoin kuin joskus uusi on erinomainen. On vaikea arvioida mikä kirja jää historiaan, mikä romaania tai ketä romaanikirjailijaa luetaan vielä 50 tai 100 vuoden kuluttua. On kuitenkin ehkä aikamoista tuhlausta olla tutustumatta oman aikansa tarjontaan monipuolisesti. Antaahan se ajan kuvaa, auttaa ymmärtämään omaa aikaa, ihmisiä, asenteita ja erilaisuutta. Saattaa silti olla niin, että jonkun uuden self-help -kirjan sijaan kannattaa palata uudelleen vaikkapa nyt sitten Epiktetokseen tai Senecaan. Tai tusinaromaanin sijaan lukea uudelleen Jonathan Franzenia (huomaan nyt, että en ole lukenut yhtäkään Franzenia kahta kertaa vaikka pidän valtavasti niistä).

Jonkinlaisena haaveena olen elätellyt sellaista vuotta, jolloin vain lukisin. Voisin itse asiassa tuunata tätä haavetta vähän. Kirjahyllyssäni on useita loistavia teoksia, jotka voisin lukea uudelleen. Haave voisi siis ollakin vuosi, jolloin vain luen, mutta en hanki yhtään uutta kirjaa.

Joulukalenteri 2016, 20. luukku

Kirsi20.12.2016Aiheet: Kirja-arviot, Yleinen

Levottoman lukijan joulukalenteri esittelee 24 kirjaa, jotka kannattaa lukea ja/tai ostaa lahjaksi.

20. luukun takaa paljastuu: Jonathan Franzen: Purity (suom. Raimo Salminen), Siltala 2015, pokkariversio 2016

”Teoriani on se, että ihmisen identiteetti koostuu kahdesta keskenään ristiriitaisesta pakosta.

Toisaalta meillä on salaisuuksien säilyttämisen pakko ja toisaalta niiden kertomisen pakko. Miten ihminen tietää olevansa persoona, erilainen kuin muut? Pitämällä tietyt asiat vain omana tietonaan. Hän varjelee niitä sisimmässään, sillä muuten hänen sisimmällään ja ulkomaailmalla ei ole mitään eroa. Salaisuudet ovat hänen keinonsa tietää, että hänellä ylipäätään on sisin. Äärimmäinen ekshibitionisti on ihminen, joka on menettänyt identiteettinsä. Mutta on myös järjetöntä säilyttää identiteettiään tyhjiössä. Ennemmin tai myöhemmin ihmisen sisin tarvitsee todistajan. Muuten hän on pelkkä lehmä, kissa tai kivi, jokin maailmassa oleva olio, joka on olioutensa vanki. Jotta hänellä voisi olla identiteetti, hänen on pystyttävä uskomaan, että on olemassa myös muita identiteettejä. Hän tarvitsee läheisyyttä muiden ihmisten kanssa. Ja miten sitä rakennetaan? Kertomalla salaisuuksia toisille.”

Jonathan Franzen on parhaimmillaan henkilöhahmojen luomisessa. Jokainen hahmo on todentuntuinen ehkä juuri siksi, että jokaisella on sietämättömiä tai suorastaan vastenmielisiä piirteitä. Ihmiset eivät ole kiiltokuvia. Äiti voi olla yhtä aikaa monella lailla hyvä ja toisaalta järkyttävän epäterveellä tavalla omistushaluinen. Ihminen voi olla yhtä aikaa rakastava ja pettää, sellainen, jolla on korkeat ihanteet ja toisaalta täysi narsisti. Tiedon läpinäkyvyyden esitaistelija ja murhan salaaja.

Purity on kirjan päähenkilön nimi, Purity, Pip. Kirja kiertyy Pipin ja tämän äidin suhteeseen, tuntemattoman isän etsimiseen ja siinä välissä miesseikkailuun. Muut päähenkilöt tuovat tarinaan internet-ajan avoimuuden, journalismin periaatteet ja miehen roolia. Pip on niin monella tavalla lapsuudestaan sekaisin ja silti monella tavalla kirjan selväjärkisin ihminen.

Kuten Franzenin kirjat yleensä on tämäkin kirja ihmissuhteista, erityisesti perheiden välisistä suhteista ja niiden mahdottomuudesta. Ehkä vähän vähemmän toivottomasta perspektiivistä kuin aikaisemmin. Samalla tämä on kirja ympäröivästä yhteiskunnasta ja siitä kuinka tervettä tai epätervettä on jakaa kaikki niin itsestä kuin muistakin ja kuinka helppoa sellaisen tiedon väärinkäyttö on. Franzen itse ei ole sosiaalisen median ystävä, kuten tästä Guardianin artikkelista voi huomata.

Purity ilmestyi kovakantisena jo viime vuonna, tänä vuonna pokkarina. Itse pitkitin pitkään ennen kuin luin kirjan. Ensinnäkin siksi, että arvasin, että tämä kirja pitää lukea lähes kerralla loppuun asti, niin hyvin Franzenin tarinat yleensä on rakennettu. Ja toisaalta siksi, että seuraavaan Franzenin on lyhyempi aika jos jaksaa vähän säästellä.

Tässä on erinomainen tarina joulun pyhiksi niin itselle kuin lahjaksikin. Ja jos Franzen on uusi tuttavuus, kannattaa palata aiempaankin tuotantoon. Suuri tarinankertoja.

HS arvio kirjasta täällä, New York Times arvio täällä ja Tommi Melenderin vähemmän innostunut arvio täällä.

Uutuuskirja

Kirsi18.6.2016Aiheet: Yleinen

MeNaiset kysyi muutamalta ihmiseltä kirjavinkkejä kesäksi. Pyyntönä oli valita yksi uutuuskirja, yksi klassikko tai vanhempi lukemisen arvoinen ja yksi kevyt kirja.

Jostain syystä Jonathan Franzenin viime vuoden puolella ilmestynyt Purity on jäänyt minulta lukematta (kustantajalla muuten tuossa väärä ilmestymisvuosi). Se ei missään nimessä johdu siitä, ettenkö olisi odottanut kirjaa ja halunnut lukea sen. Sen lukemista viivyttivät muut syyt.

1) Ostin kirjan alunperin ennakkotilauksella Amazonista. Kun kirja siis ilmestyi, se tuli muutamassa päivässä kotiin. Ihanaa, vihdoinkin! Silloin oli kuitenkin paljon töitä ja paksu englannin kielinen opus tuntui liian vaikealta. Kuulin myös silloin, että suomennos tulee Siltalalta melkein heti perään. Päätin siis odottaa sitä.

2) Suomennoksen saavuttua, kävin heti hankkimassa sen. Sitten aloin lykätä lukemista. Kun on odottanut jotakin kirjaa tai jonkun kirjailijan uusinta, sen lukeminen on harras toimitus, johon ei ole syytä hyökätä pinnallisesti. Jos kirjan lukee nopeasti, se on ohi. Odotus kasvattaa kiinnostusta ja ainakin se lyhentää sitä aikaa, joka menee kirjan lukemisesta kirjailijan seuraavaan kirjaan. Franzen ei ole nopeimpia kirjoittajia, joten voi mennä useampi vuosi ennen kuin seuraava ilmestyy. Kannattaa siis säästää.

3) Kirja kulki mukana matkoille, viikonloppuna mökille ja aina välillä makuuhuoneeseen yöpöydälle, josta sen syrjäyttivät muut teokset. Mies oli jo lukenut sen ja halusi kiihkeästi keskustella siitä kanssani. ”Etkö sä voisi jo lukea sen, että voitais jutella siitä?” Nyt kirjasta alkoi tulla taakka. Tekemätön tehtävä, jota mieli alkoi automaattisesti vastustaa. Paksukin se oli. Iso ja raskas tekemätön tehtävä. Kirja, joka kaiken reissuamisen jälkeen näytti luetulta, mutta ei sitä ollut.

4) Sain lahjaksi vielä toisen Purityn suomennoksen. Nyt kotona oli yksi englanninkielinen ja kaksi suomenkielistä versiota kirjasta. Se alkoi suorastaan tyrkyttää itseään. Kirjan ulkoasu on hyvin huomiota herättävä ja se alkoi inhottavasti muistuttaa itsestään joka suunnasta. Siltä ainakin tuntui.

5) Uusia kirjoja ilmestyi koko ajan ja ne ohittivat Franzenin. Olihan Franzen jo vähän ”vanha”… On kiva lukea uutuuksia ja pysyä kärryillä niistä. Lukea arvioita ja samalla lukea kirjaa eikä niin, että lukee kirjan ja ryhtyy etsimään vuoden vanhoja arvioita siitä… Tuntuu siltä, että elää muiden lukijoiden kanssa samassa rytmissä jos lukee uutuuksia. Franzen siis jäi pölyttymään uusien jännittävien kirjojen kiilatessa lukulistalle.

Kun MeNaiset sitten kysyi mitä luen kesällä, Franzen oli edelleen lukematta ja ajattelin, että nyt se on hyvä laittaa tähän, julkinen lupaushan edistää ihmisten päätösten pitävyyttä, että tulee luetuksi. Ja tuli. Tarinalla on siis onnellinen loppu, sain sen viimein luettua vähän aikaa sitten.

Mutta. Ennen kuin laitoin sen listaani jouduin uudelleen pohtimaan sitä, onko se ”uutuus”. Ei senyt mikään klassikokaan ole, tai vanhempi kirja. Onko se väliinputoaja? Jos eletään kesää 2016 ja kirja on ilmestynyt syyskuussa 2015, suomeksi vähän myöhemmin, onko se enää uutuus? Ja ymmärrän, että löytyy ihmisiä, jotka nyt hymähtävät kirjojen olevan ”ikuisia” tai paheksuvan sitä, että ylipäänsä uutuus olisi mikään arvo. Ei se toki kirjan vaikuttavuuden näkökulmasta sitä olekaan. Enemmän kyse on lukijoiden yhteisestä rytmistä. Sama ongelma tulee joskus jos lukee kirjan englanniksi ja suomennokseen julkaisuun menee vaikkapa vuosi. Tuntuu siltä, että haluaisi kovasti jakaa kokemuksiaan kirjasta, mutta ei oikein enää muista sitä kunnolla.

Ja jos ”uutuus” ei olisi kirjoissa jonkinlainen arvo, ei suuri osa arvioista varmaankaan alkaisi sanalla ”uutuuskirja”.

En vieläkään tiedä oliko Franzen määritelmän mukaan uutuus, mutta erinomainen kirja se oli. En tiedä kasvattiko pitkä odotus nälkää vai ei, mutta Franzen kyllä ylittää odotuksen, pitkän tai lyhyen. Uutta Franzenia odotellessa.

Ohessa vielä koko listani. Makuulla lukeminen näyttää muuten miellyttävän useampaakin haastateltavaa.