Eeva Kilpi: Naisen päiväkirja
”Kirjat ovat elämän laji. Ne ovat maailma. Minun sieluni kaipaa siihen maailmaan, ainoaan kotiinsa – niinkö? Ehkä olenkin riutunut koti-ikävästä, tulossa siitä sekapäiseksi? Kosketus todellisuuteen – ikään kuin sekin syntyisi minulle vasta lukiessani, kirjojen kautta, sanan kautta.
…. Sanasta, sanojen maailmasta on tullut minulle toinen luonto. Kaipaan siihen luontoon. Elvyn sen kosketuksesta. Aivoni saavat siitä ravintoa ja tyydytystä. Ehkä suorastaan uutta hiussuonistoa syntyy aivoihin lukemisen mielihyvästä.”
Tutustuin itse Naisen päiväkirjaan aika myöhään, ehkä joskus nelikymppisenä. Kilpi on itse ollut viisikymppinen silloin kun tämä on julkaistu. Kirjaa ei ole alun perin kirjoitettu kirjaksi, se on nimensä mukaisesti päiväkirja. Intiimi sisäinen keskustelu elämästä, naisena olemisesta, äitiyden hankaluudesta, masennuksen hiipimisestä ja luovuuden liekistä, kaipuusta, rakkaudesta, pelosta. Se on päiväkirja keväästä syksyyn, jossa luonto on iso osa mielen maisemaa.
”Lokakuu
1.päivä, tuulinen. Kaikki muuttuu yhä ainutkertaisemmaksi. Mitään ei ehdi enää korjata. Ihminen ei ennätä käydä läpi lehtileikkeitään. Komerot jäävät rempalleen. Muistiinpanojakin on oikeastaan turha tehdä. Ja ajatella, meidän on alistuttava tähän.”
Eeva Kilpi on tietysti legenda, monelle meistä rakas runoilija ja kirjailija. Vahvuutena on ehkä se, että tämä sanoo mitä ajattelee ja mitä haluaa sanoa, ei kiertele ja kaunistele. Ei hienostele tai tyylittele. On siis aito.
”Kun ajattelen sitä arkuutta, latteutta ja latteuden ihannointia, joka meillä vallitsee ja jota pidetän älyllisyytenä, minun tekisi mieli huutaa: – Te pakenette elämyksiä, kiellätte ne silloinkin kun niitä tarjoutuisi teille, vähättelette niitä, latistatte elämänne omalla negatiivisella pidättyneisyydellänne. Te ette uskalla edes riehaantua, ette edes innostua ja yritätte levittää samaa elämänpelkoa muihinkin.”
