Michael Cunningham: Tunnit
Helmikuu ja kirjahyllyn B-hyllykkö.
Elokuvassa The Hours, joka perustuu tähän Michael Cunninghamin saman nimiseen kirjaan (suomeksi Tunnit, suomentajana Marja Alopaeus), kuvataan dramaattisesti yhtenä romaanin naisista Virginia Woolfin elämää ja kuolemaa. Nicole Kidman tekee vakuuttavan suorituksen Virginia Woolfina. Kun tämä lähtee maanisesti jalat päättäväisesti maata tampaten kävelylle, kerää kiviä taskuunsa matkalta ja määrätietoisesti, ilman mitään epäröintiä, kävelee jokeen hukuttaakseen itsensä, tuntuu samalta kuin kauhuelokuvia katsoessa. Tekee mieli huutaa: älä mene, älä mene! Mutta mitä jos elämä ei enää tunnu minkään arvoiselta tai jos joltain niin sietämättömältä?
Tätä teemaa tavalla tai toisella Tunnit kuvaa.
”Se olisi yhtä yksinkertaista kuin hotellihuoneen ottaminen. Niin yksinkertaista se olisi. Kuinka suurenmoista saattaisi olla jos olisi vailla merkitystä. Kuinka suurenmoista saattaisi olla jos olisi vailla huolia ja kamppailua tai epäonnistumisia.
Entä jos se hetki päivällisellä – se harmonia, se pieni täydellisyys – olisi kyllin? Entä jos päättäisi ettei halua sen enempää?”
Kolme naista, kolme erilaista ajanjaksoa (Virginia Woolf vuonna 1923 Lontoon ulkopuolella, kotirouva Laura Brown vuonna 1949 Los Angelesissa lukemassa Mrs. Dallowayta ja Clarissa Vaughan vuonna 1999 New Yorkissa). Inspiroijana Virginia Woolf ja tämän romaani Mrs. Dalloway (jonka ensimmäisen version nimi Woolfin suunnitelmissa oli Tunnit). Mrs Dallowayta on ylistetty erityisesti siksi, että se on ainutlaatuinen tunteiden näkyväksi tekemisen syvyydessä. Tunnit –romaanin kirjoittaja, Michael Cunningham, totesi Woolfista, että tämä oli ensimmäisiä kirjailijoita, jotka ymmärsivät, että ei ole merkityksettömiä elämiä, on vain puutteellisia tapoja tarkastella niitä. Ja toi merkitykselliseksi jotain sinällään merkityksetöntä. Tunteet.
Tätä tyyliä Tunnit ja Cunningham jatkaa. Hienosti.
”Niin, Clarissa ajattelee, tämän päivän on aika olla ohi. Me järjestämme kutsujamme, me hylkäämme perheitämme elääksemme yksin Kanadassa, me ponnistelemme kirjoittaaksemme kirjoja jotka eivät muuta maailmaa huolimatta meidän kyvyistämme ja väsymättömistä ponnisteluistamme, huolimatta ylenpalttisista toiveistamme. Me elämme elämäämme, teemme mitä sitten teemmekin, ja sitten me nukumme – niin yksinkertaista ja tavanomaista se on. Muutamat hyppäävät ikkunasta tai hukuttautuvat tai ottavat liikaa lääkkeitä, useammat kuolevat tapaturmaisesti ja useimmat meistä, suuri enemmistö joutuu hitaasti jonkin sairauden syömäksi tai, jos olemme hyvin onnekkaita, ajan itsensä syömäksi. On vain tämä lohtu: on tunti silloin toinen tällöin, jona elämämme vastoin kaikkia todennäköisyyksiä ja odotuksia ryöpsähtää auki ja suo meille kaiken mitä olemme ikinä kuvitelleet, joskin kaikki paitsi lapset (ja ehkä jopa he) tietävät että näitä tunteja seuraa väistämättä uusia, paljon synkempiä ja vaikeampia tunteja. Silti me rakastamme kaupunkia, aamua, toivomme lisää kiihkeämmin kuin mitään.”
Pidin ja pidän tästä kirjasta paljon. Elokuvankin olen katsonut useampaan kertaan. Siinä myös Julianne Moore ja Meryl Streep. Niin Moore kuin Kidmankin saivat osistaan oscar-palkinnot vuonna 2003.
Cunninghamin uusin kirja Day jatkaa kolmen kuviota.
“Who isn’t hoping for a magician to arrive on their shore?”
3 päivää, vuoden välein. Ihmissuhteiden sotkuisuutta, inhimillistä epävarmuutta, elämän tarkoituksen etsimistä. Niistä on Michael Cunninghamin romaanit tehty, niin tämäkin. Välissä korona. Dan ja Isabel, mies ja vaimo, 2 lasta, Isabelin veli Robbie. Cunningham pitää yleensä henkilögalleriansa aika pienenä ja tiiviinä ja keskittyy näiden välisiin ihmissuhteisiin tarkasti ja rehellisesti.
“She isn’t sure when she ceased to be the central figure in her own story and became, instead, the greedy and embittered sister, her own shadowy twin, the one who’s been given everything and yet keeps on grumbling, Not enough.”
Eksistentiaalisia kysymyksiä, mitä elämä on, mitä sen pitäisi olla? Milloin ihmissuhde hajoaa, hajoaako se? Vai onko se ikuista lähentymistä ja etääntymistä? Mikä on tarpeeksi? Mitä onni on? Mitä elämä on?
“Does it ever get to be too late? If neither of you abuses the dog (should they finally get a dog?) or leaves the children in the car on a hot day. Does it ever become irreparable? If so, when? How do you, how does anyone, know when they cross over from working through this to it’s too late? Is there (she suspects there must be) an interlude during which you’re so bored or disappointed or ambushed by regret that it is, truly too late? Or, more to the point, do we arrive at it’s too late over and over again, only to return to working through this before it’s too late arrives, yet again?
Lopulta Cunninghamin vahvuus on, ajattelen, se, että tämä ei tee sokerikuorrutusta elämän ympärille. Asiat eivät aina ”loksahda” kuntoon, muutos ei aina tuo onnea, pysyminen ei myöskään. Itseään kantaa kaikkiin paikkoihin mukanaan.
“It might be the wrong place. Or it might be the right place, and her expectations were wrong. It’s impossible to tell.”
Ps. A-hyllykön lopputulos. Hyllykössä nyt 10 hyllyrivillä (Ikean Billy-hylly) yhteensä 363 kirjaa. Pois joutui 11.
