Sempé-Goscinny: Les vacances du petit Nicolas
Mitä me tehtiin ennen kuin meillä oli Duolingoa? Ai niin, luettiin kirjoja!
Horjuvat ranskan opintoni jatkuvat edelleen. Aloitin ranskan opiskelun D-kielenä, kirjoitin ylioppilaskirjoituksissakin. Vahvemmin motivoiduin ollessani töissä Brysselissä. Bryssel on mahtava kaupunki ranskan harjoitteluun. Kaupunki on täynnä huonosti ranskaa puhuvia ihmisiä eikä kukaan jaksa paheksua aksentteja, virheitä tai ääntämisen erilaisia tapoja.
Sittemmin ranska unohtui, hiipuakseen taas taustalle. Rakastan kieltä, mutta sen puhuminen tuntuu vaikealta. Ihan kuin pitäisi muuttaa koko identiteettiä itsevarmemmaksi. Ranskan ääntäminen tuntuu edellyttävän myös kasvojen motoriikalta erilaista käyttäytymistä kuin suomi, jossa puhumme vähän kuin sisäänpäin. Puhuakseen ranskaa pitäisi suuta venyttää ja kurkkua kurluttaa.
Muutama vuosi sitten sain tilaisuuden asua Pariisissa kuukauden. Koska ranskan kielen taitoni on niin vajavaista ja luonteeni ujo, suoritin hankalammat asiat englannin kielellä. Asioidessani kulmakaupan leipä- ja juustotiskillä huomasin, että asiakkaita palveleva nuori mies oli erityisen töykeä minua kohtaan. Yritin lähestyä ystävällisemmin, hymyilin enemmän, yritin kaikin keinoin viestittää olevani ihan mukava ihminen. Ei auttanut, tilanne paheni; nähdessään minun saapuvan tiskiä kohti, mies pakeni paikalta. Noh, ajattelin, pariisilaisiahan pidetään töykeinä: MOT.
Kunnes tajusin, että kyse oli kielestä, ei asenteesta. Mies ei puhunut englantia ja joutui yhä uudelleen kanssani tukalaan tilanteeseen, ehkä tätä jopa nolotti? Rohkaistuin sönkkäämään naurettavaa ranskaani ja mies muuttui hyväntuuliseksi ja hurmaavaksi.
Viime elokuussa ollessani Ranskan Rivieralla havahduin siihen, että puhuin kaikkialla englantia ja hotellihuoneessa tein Duolingo-harjoituksiani ranskaksi.
On ehkä aika tarttua taas hyllyssä majaileviin ranskankielisiin kirjoihin. Jos se auttaisi. Jean Jacques Sempén ja René Goscinnyn Petit Nicolas (Pikku Nikke) -kirjat ainakin ovat viihdyttäviä.
