Martin Page: Kuinka minusta tuli tyhmä (suom. Anu Partanen)
”Kiinalaisessa sananlaskussa sanotaan suurinpiirtein, että kala ei tiedä koska se kusee. Se pätee täydellisesti myös intellektuelleihin. Älykkö on vakuuttunut omasta älykkyydestään, koska hän käyttää aivojaan. Muurari käyttää käsiään, mutta hänelläkin on aivot, jotka voivat sanoa hänelle ’Hei, seinä on vino ja olet sitä paitsi unohtanut panna laastia tiilien väliin’. Hänen työnsä ja järkensä välillä on vuorovaikutusta. Intellektuelli työskentelee älyllään eikä vastaavaa vuorovaikutusta ole, hänen kätensä eivät innostu sanomaan hänelle ’Hei, ukko, olet väärässä! Maahan on pyöreä!’. Älyköltä puuttuu tuo eriytyneisyys, joten hän uskoo pystyvänsä esittämään valistuneen mielipiteen asiasta kuin asiasta. Intellektuelli on kuin pianisti, joka käyttää käsiään taiturimaisesti ja luulee siksi olevansa myös loistava pokerinpelaaja, nyrkkeilijä, neurokirurgi ja maalari.”
Parikymppinen Antoine kärsii. Tämä on älykäs, akateemisesti pärjännyt yliopiston dosentti. Älykkyys ei kuitenkaan palvele tämän elämää, Antoine on yksinäinen, köyhä ja rakkauden puutteessa. Älykkäänä tämä kuitenkin pyrkii etsimään ulospääsykeinoa.
”Hän oli elänyt siihen asti myrskyn silmässä, tyynessä ja yksinäisessä paikassa keskellä mitä hirveintä myllerrystä. Hän halusi jättää tuon kirotun pesän ja kulkea tuhoavan pyörreverhon läpi takaisin maalliseen elämään.”
Alkoholismi ei kuitenkaan tunnu luontuvan (tulee paha olo) eikä itsemurhaan riitä uskallus.
Hän päättää ryhtyä tyhmäksi.
Pois filosofien kuvat seiniltä, tervetuloa filmitähdet. Pois kirjat (apua!), tervetuloa telkkari!
Kirja on kirjoitettu yli 20 vuotta sitten, ennen somea ja selfieitä. Kirja kuvaa silti edelleen ajankohtaisesti elämää, joka käpertyy itsen (ja tavaroiden) ympärille. Elämää, jossa materiaalinen vertailu ja pyrkiminen luovat näennäisesti merkitystä ja suuntaa, mutta tosiasiassa kuluttaa ja uuvuttaa. Narsistinen asenne, jossa pyörimme oman napamme ympärillä ei ainakaan ole 20 vuodessa vähentynyt, pikemminkin päinvastoin. Itsekeskeinen elämä johtaa merkitysvajeeseen, jota kukin yritämme sitten tilkitä milloin saavutuksilla, statuksella tai hurskastelevilla facebook-postauksillamme. Oma kuuluminen yhteisöön ja pyrkimys johonkin yhteiseen, itseään isompaan, jota palvella, tuntuu olevan hukassa niin meiltä yksilöiltä kuin yhteiskunnaltakin. Kiristyvässä maailmantilanteessa korostuu ”jokainen on omillaan” ajattelu on kyse sitten valtioiden sisäänpäin kääntymisestä tai yhteisöjen rapautumisesta ja yksinäisyyden lisääntymisestä. Kirja on kuitenkin pisteliäisyydessään hauska, Page punoo viestinsä naurettavuuden keinoin pakettiin, joka naurattaa ääneen.
”Jokaisen ihmisen pyrkimyksenä tulisi olla uteliaisuus, halu kehittää taitoja ja ymmärtää luontoa ja toisia ihmisiä. Mutta jos niin olisi, maailma lakkaisi pyörimästä, koska kaikki se vie aikaa ja kehittää kriittisyyttä. Kukaan ei enää tekisi töitä. Ihmisillä on mieltymyksensä ja inhon aiheensa, jotkut asiat ovat heistä kiinnostavia toiset taas eivät, sillä muuten yhteiskuntaa ei olisi. Ne, jotka kiinnostuvat liian monista asioista, sellaisistakin, jotka eivät a priori kiinnosta heitä – ja haluavat ymmärtää välinpitämättömyytensä syyt – maksavat kiinnostuksestaan yksinäisyydellä.”
Martin Pagea ei taida olla suomennettu enempää. Törmäsin tämän ”self-help -kirjaan” N’essayez pas de changer : le monde restera toujours votre ennemi (vapaasti käännettynä, Älkää pyrkikö muuttumaan: maailma pysyy aina vihollisena?) vuodelta 2018, joka vaikuttaa kiinnostavalta ja sympaattiselta.
