Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (suom. Kristiina Drews)
Lucia Berlin on helmi. Hieno, raaka, rehellinen, surullinen, kiehtova, älykäs, terävä, herkkä ja ehdottomasti johonkin lohduttomuuteen ja alakuloiseen ajatteluun taipuvainen elämän säälimätön tulkki.
”Ainut syy, miksi olen elänyt niin pitkään, on siinä että olen päästänyt irti menneisyydestäni. Sulkenut oven surulta, katumukselta, menneiden murehtimiselta. Jos päästäisin ne sisään vaikka vain pienestä itsesäälin tarjoamasta rakosesta, niin ovi lennähtäisi ammolleen ja sieltä hyökyisi sydäntä raastavaa tuskaa ja silmät sokaisevaa häpeää, särkisin kupit ja pullot, iskisin säpäleiksi lasit, pirstoisin ikkunat ja kahlaisin verta vuotavana lattialle kaatuneen sokerin ja lasinsirpaleiden seassa kauhusta yökkäillen, kunnes onnistuisin vihiviimeisen puistatuksen ja nyyhkäisyn saattamana kiskaisemaan raskaan oven kiinni. Keräisin sirpaleet taas kerran.” (Siivoojan käsikirja 2)
Kirjailija Lydia Davis toteaa tämän novellikokoelman alkusanoissa, että ”Lucia Berlinin kertomukset ovat sähköä, ne hurisevat ja rätisevät, kun johdonpäät koskettavat toisiaan.” Kuten tuosta pienestä otteesta voi havaita, se on totta. Lucia Berlinin novellit ovat loistavia, ironisia, synkkiä ja toiveikkaita yhtä aikaa. Yllättäviä ja ennen kaikkea elämää syleileviä. Sellaisia kuin elämä ja ihmiset ovat, vaillinnaisia, rikkinäisiä ja eläviä. Kaunis ja hauras tunnelma muuttuu yhtäkkiä ronskiksi ja rumaksi. Ja päinvastoin.
