Hannu Mäkelä: Elävät ja kuolleet
”Mutta elämä jatkuu aina jossain, aina jollain tavoin. Elämä on myös usein kertomuksia tylympää, ja elämän todellisuus voittaa lähes aina ihmisen oman kyvyn kuvitella. Minkä ihminen keksii, sen on elämä jo ehtinyt toteuttaa, kerta toisensa jälkeen.”
Hyllyssäni on lähes 100 Hannu Mäkelän kirjoittamaa kirjaa. On lastenkirjoja, runoteoksia, elämäkertoja ja romaaneja. B-hyllystä, jonka kimpussa parhaillaan olemme, löytyy teos Elävät ja kuolleet. Ei ehkä se teos, jota suosittelisin ihmiselle, joka haluaa aloittaa Mäkelän tuotantoon tutustumisen ja silti teos, joka kuvaa Mäkelän tapaa kohdata tekstissään (ja elämässään) ihminen: uteliaasti ja armollisesti, ymmärtävästi.
”Alussa on kuva. Vanhassa, ruskeaksi sävyttyneessä kuvassa näkyy huone. Kun kuvaa rajaa, kuten kirjan kannessa on tehty, ja kun sitä alkaa katsoa viattomin silmin, näkee taustalla ensin kaksi isohkoa ikkunaa, joista valo tulvii huoneeseen. Oikealla seinän vierellä on heppoinen rautasänky, yllättävän ohuista metalliputkista kyhätty. jo siitä käsittää, ettei huoneen asuja kuulu rikkaiden joukkoon tai säätyyn, ei edes alempaan porvaristoon; jos jotakin hän on köyhä. Huoneessa on silti siistiä, perusasiat ovat paikallaan. Vasemmalla, huoneen toisella laidalla seisoo pöytä, jonka päälle on heitetty vaatetta. Huoneen perällä, etualalla oikealla taas näkyy puuhella, jonka pesäluukku on auki.”
Kirja lähtee liikkeelle vanhasta valokuvasta vuodelta 1928, joka ei jätä kirjailijaa rauhaan. Kuva on näennäisen rauhallinen, mutta ei ole sitä. Huoneessa on tapahtunut veriteko. Miksi? Valokuva on poliisin kuvaama dokumentti rikospaikasta Helsingin Fleminginkatu 4:ssä, josta kuvassa oleva pariskunta löydettiin kuolleena, ampumahaavat ohimoissaan. Emme tiedä mitä todellisuudessa tapahtui, mutta Mäkelä pyrkii ymmärtämään ja rakentaa mahdollisen todellisuuden. Kirjassa tämä dokumentinomaisesti etsii ja löytää, sepittää ja arvaa ja luo kuvaa ihmisestä ja ihmisistä.
Samalla Mäkelä tekee kuvassa olevan pariskunnan elämän todeksi meille. On arvokasta, että on joku, joka todistaa toisen elämää. Myös kuoleman yli.
”Eteenpäin on aina vaikeampi nähdä, mennyttä taas voi katsoa kuinka kauan tahansa, jos vain aikaa on. Kuolleilla ei enää muuta olekaan. Mutta vaikkeivät mitään enempää, niin toiveensa ja unelmansa, pettymyksensä ja surunsa saattaisi kumpikin kyllä tunnistaa. Jos jostain, siitä alan vähitellen olla lähes varma.”
Näin ystävänpäivänä on sopivaa kenties myös todeta, että Hannu Mäkelästä on vuosien saatossa tullut minulle hyvä ystävä. Olen valtavan ihmeissäni ja onnekas siitä, että näin on voinut tapahtua. Olemme vaihtaneet ajatuksia yhteiseen kirjaankin, Pimeän yli, joka on kokoelma kirjeitä, joita kirjoitimme toisillemme lähes vuoden ajan, ajanjaksona, jolloin korona saapui vieraaksi pyytämättä ja yllättäen.
Ihmis-Hannu ja kirjailija-Hannu ovat hyvin samanlaisia ja sittenkin vähän erilaisia. Kirjailija-Hannussa on aina ollut hienoa rehellisyys, aitous ja rohkeus. Elämä on sotkuista ja se näkyy. Kirjailija-Hannu tuntee voimakkaasti ja antaa sen näkyä niin suhtautumisessaan elämään, hahmoihin, joista ja joiden elämästä kirjoittaa kuin omaelämäkerrallisissa teoksissaan.
Ihmis-Hannu on kaikkea tätä ja sen lisäksi ystävällisimpiä ja sydämellisimpiä ihmisiä, joita tunnen. Ja viisas. Kuten kirjassa Elävät ja kuolleet Hannu toteaa:
”Ihmeitä tapahtuu, kun niitä ei odota. Sattumat ovat mahdollisia. Sitähän on koko elämäkin. Menet ohi ihmisen, josta et koskaan tule tietämään, muutama sekunti ja olisit kohdannut hänet ja elämäsi olisi muuttunut. Tai sitten muutatkin viime hetkellä suunnitelmia, teet täyskäännöksen ja avaat oven, jonka takana joku toinen seisoo ja odottaa. Tai avaat yhdentekevältä tuntuvan kirjan ja ymmärrät jostain satunnaisesta sivulauseesta sellaista, mikä ei muuten olisi tullut mieleen. Ja joskus on vain odotettava ja tyydyttävä siihen mitä jo on.”
Hannun ajatuksia voi lukea myös tämän blogista, joka löytyy täältä.
