Erich Fromm: Rakkauden vaikea taito (suom. ?)
”Juuri antaessani minä saatan kokea, miten voimakas ja vahva, miten ’hyvinvoipa’ minä olen. Ja tämä suuri voiman ja kyvykkyyden tunne täyttää minut suurella riemulla. Tunnen olevani ylitsevuotavainen, tuhlaavainen, elävä, sen vuosi olen iloinen. Antaminen tuottaa suuremman ilon kuin vastaanottaminen, mutta ei sen vuoksi, että siinä olisi kysymys uhrauksesta, vaan koska antaminen on oman elinvoimani välitön ilmaus.”
Erich Frommin lukeminen ei ole aina helppoa, teksti ei ole mitään ”taustamusiikkia” vaan vaatii keskittymistä. Tämän ajattelu on kuitenkin kuin ilotulitusta aivoille. Fromm ei ole mikään selfhelp-helppoheikki. Alkusanoissa tämä toteaa, että ”Tämän kirjan lukeminen tulee muodostumaan pettymykseksi kaikille niille, jotka odottavat tapaavansa siinä helpon johdattelun rakastamisen taitoon.”
Fromm ei anna mitään vaan vaatii meiltä paljon. Kaikki yritykset rakastaa on tuomittu epäonnistumaan mikäli ihminen ei yritä kehittää persoonallisuuttaan kokonaisuutena, ”pyri luovaan asenteeseen elämässä ylipäänsä”. Rakkauselämässään on mahdotonta saada tyydytystä jos ei pysty ”rakastamaan ilman vaatimuksia, rohkeasti, uskollisesti ja ehdottomasti.”
Fromm sisällyttää tähän rakkauteen myös ihmisen itsensä.
”Toisen ihmisen rakastaminen on oman rakkauden voiman liikekannallepanoa ja keskittämistä. Se perustavaa laatua oleva hyväksyminen, mikä sisältyy rakkauteen, kohdistuu toiseen ihmiseen ikään kuin tämä edustaisi eräänlaista peri-inhimillisten ominaisuuksien ruumiillistumaa. Yhden ihmisen rakastaminen on samalla ihmisen rakastamista ylipäänsä.”
Ennen kaikkea: Rakkaus ei ole tunne vaan taito. Vaativuudessaankin – tai ehkä juuri siksi – Fromm pystyy inspiroimaan yrittämään hieman enemmän. Olemaan ehkä vähän parempi ihminen huomenna kuin tänään.
Suomentajaa ei jostain syystä kirjasta löydy…
