Richard F. Thomas: Why Bob Dylan Matters
”We live in a world and an age in which the humanities – the study of the best that the human mind has risen to in art, music, writing, and performance – are being asked to justify their existence, are losing funding, or are in danger of losing funding. At the same time, those arts seem more vital than ever in terms of what they can teach us about how to live meaningful lives. The art of Bob Dylan, no less than any other works produced by the human mind in its most creative manifestation, can be put to work in serving and preserving the humanities.”
Kun Bob Dylan vuonna 2016 sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon seurasi siitä tietysti kriittinen keskustelu. Eikö kirjallisuuden Nobelin pitäisi olla kirjailijoille suunnattu palkinto? Muistan itsekin hätkähtäneeni, toisaalta pidin komitean päätöstä aika rohkeana. Se otti tietoisen riskin ja tulevasta kritiikistä huolimatta halusi laajentaa ajatusta siitä missä ja miten kirjallisuus syntyy. Palkinto myönnettiin “for having created new poetic expressions within the great American song tradition”.
Richard F. Thomas on Harvardin professori, joka opettaa opiskelijoille klassikkoja, hän on ”Bob Dylan -asiantuntija” (mikä titteli!), ja on perustanut Harvardiin ensimmäisen vuoden opiskelijoille oppikokonaisuuden Bob Dylanista. Hän perustelee kirjassaan hienosti ja monipolvisesti miksi Bob Dylan on niin tärkeä ja myös miksi kirjallisuuden Nobelin myöntäminen Bob Dylanille ei ollut vain ok vaan suorastaan välttämättömyys.
En ole mikään Bob Dylan -fani (saati dylanologi, kuten Richard F. Thomas), mutta toki tiedän Dylanin. Blowing in the wind, muutama muu klassikko ja tietysti Travelling Wilburys 80-luvun lopulta. Suhteeni Dylaniin lämpeni luettuani Patti Smithin kirjan Just kids (tai oikeastaan kuuntelin sen äänikirjana), jossa tämä kehuu ylitsevuotavasti Bob Dylania. Jos Patti Smith pitää Dylania nerona, tämä ansaitsee syvemmän huomioni. Kun Dylan sitten saapui Osloon keikalle syksyllä 2015, olin minäkin siellä veljeni kanssa.
Legenda on aina legenda (vaikka vastentahtoisesti), mutta silti konsertti oli hämmentävä kokemus. 74-vuotias Dylan ei juurikaan ottanut kontaktia yleisöönsä (on siitä jopa kuuluisa), lauloi useita Frank Sinatran biisejä (tehnyt juuri levyllisen niitä) erikoisella soundillaan ja välillä toikkaroi lavalla niin, että vähän huoletti, että muistaako hän missä on. Sanoista ei saanut mitään selvää, voihan olla, ettei tämä niitä enää edes muista.
Älkää ymmärtäkö minua väärin, keikka oli erinomainen. Harvoin on konsertti innoittanut miettimään niin paljon elämää, vanhenemista, elämän tarkoitusta ja kuolemaakin. Niinpä Oslon kirjakaupasta mukaan kotiin tuli muutamakin Bob Dylan aiheinen kirja. Mm. Jon Friedmanin kirjoittama Forget About Today – Bob Dylan’s Genius for (re)Invention, Shunning the Naysayers, and Creating A Personal Revolution, eräänlainen Bob Dylan aiheinen self-help -kirja.
Jon Friedman rakastaa Bob Dylania ja se käy ilmeisen (ja ehkä vähän kiusallisen) selväksi heti. Dylan itse ei ole osallistunut kirjan kirjoittamiseen. Friedman käsittelee Dylanin uraa siitä näkökulmasta, että mitä siitä voi tavallinen tallaaja oppia. Ja varmasti voikin. Dylan on kulkenut omia polkujaan silloinkin, kun hänet on buuattu lavalta, urassa on ollut nousuja ja laskuja ja kuten Friedman toteaa, harvassa ovat ne, jotka voivat sanoa tehneensä yli viisi vuosikymmentä hommia ja ovat edelleen tähtiä. Syynä Friedman pitää Dylanin määrätietoista itsensä kehittämistä, oman tyylin etsimistä, kyseenalaistamista ja uteliaisuutta koko ajan uuteen. Dylan ei ole jäänyt toistamaan muutamaa hittiä vaan uusii itseään koko ajan, vaatii itseltään paljon. Hyvä oppi toki meille kaikille riippumatta siitä mitä elämässämme ammatiksemme teemme.
Kirja on viihdyttävä, sen lukaisee nopeasti, ja siitä saa varmasti kuvan Dylanin muusikkouran keskeisistä vaiheista ihan kiinnostavalla tavalla. On se myös innostava. Kukapa meistä ei kaipaisi sankaria, joka on kulkenut omia polkujaan ja jonka päättäväisyydestä ja visiosta me voimme innoittua ja saada omamme. Siinä mielessä tämä on self-help -kirjojen aatelia ja varmasti suunnattu niille, joita perinteisesti self-help -genre ei sinänsä kiinnosta. Hieman kirjassa häiritsee naiivit heitot siitä, kuinka ”Dylan on originaali, oletko sinä?” Ja toisaalta koska Friedman on niin ilmiselvä fani hän saattaa nähdä Dylanin elämän vähän liiankin strategisena projektina, jossa kaikessa on ollut suunnitelma: joskus elämästä voi jälkeenpäin luoda suunnitelman illuusion vaikka se on ollut minkälaista rämpimistä tapahtuessaan…
Bob Dylan itse sanoo kirjan mukaan haastattelussa: ”I just make one move after the other, this leads to that.”
Mutta takaisin Harvardin professoriin.
Tämä kirja on jälleen joltain matkalta ostettu kirja. Jos pitäisi veikata sanoisin, että ostin sen New Yorkista (tai Los Angelesista). Tämä avaa kiinnostavan ikkunan ”dylanologian maailmaan”, Thomas vertaa Dylania (joka on itsekin verrannut itseään) Shakespeareen. Thomas käsittelee myös kysymystä kuinka oman ajan suosio ja klassikkostatus kulkevat käsi kädessä.
“Every classic starts out as popular; it is read, viewed, and heard by the people, because its music, words, or images touch something in us, express universals that are profoundly meaningful. Art of any sort will only be read or listened to by future generations if the generation in which it is produced recognizes it first – there are exceptions, the painting of Van Gogh, for example, who was ahead of his time, but people eventually got it in his case. When popular works continue to be meaningful beyond their time, they attain a status that can best be termed ‘classical’.”
Saattaa olla, että muitakin esimerkkejä löytyisi kuin Van Gogh, mutta luulen, että Thomas pikemminkin yrittää perustella itselleen, että vaikka Dylan on ollut ja on hävyttömän suosittu ja tykätty, tämä on silti vakavaa taidetta. Ihan kuin nämä olisivat toisensa poissulkevia asioita. Thomas perustaa Dylanin suosion samaan ajatukseen kuin Friedmankin: tämän kokeilunhaluun ja riskinottoon. Dylan tekee mitä Dylan tahtoo. Dylan itse toteaa kirjan mukaan muutoksesta hienosti ja yleispätevästi näin:
“The thing about it is that there is the old and the new, and you have to connect with them both. The old goes out and the new comes in, but there is no sharp borderline. The old is still happening while the new enters the scene, sometimes unnoticed. The new is overlapping at the same time the old is weakening its hold. It goes on and on like that. Forever through the centuries.”
Pitää siis uskaltaa hypätä vaikka vanha vielä vetää. Dylan ei tunnu olevan nostalgikko vaan kokeileva uskalikko.
Konsertissa vuonna 2015 Dylan oli 74-vuotias, nyt hän on 82-vuotias. Ja keikkailee edelleen. Maaliskuun alussa tätä voisi kuulla vaikkapa Floridassa. Dylan tuntuu olevan ihan aina kiertueella. Vuonna 2015 myönnän, että minulla kävi mielessä, että pitäisiköhän tämän jo jäädä eläkkeelle. Samana vuonna ilmestyi tämän levy Shadows in the night, jossa tämä laulaa Frank Sinatran kappaleita. Levy on aikamoista vingutusta ja äänen rahinaa eikä se johdu siitä, että vinyylini olisi vioittunut.
Mutta.
Konsertin jälkeen keskustelimme veljeni kanssa – kuten aina kun pidämme veli-sisar -istuntojamme – elämän tarkoituksesta ja merkityksellisestä elämästä. Miksi jäädä eläkkeelle elämästä, joka tuntuu merkitykselliseltä? Miksi olla esiintymättä jos se haluttaa itseä ja kuuntelijoita? Dylan on samalla valtavan inspiroiva hahmo. Dylan tekee edelleen mitä Dylan haluaa. Lehtihaastattelussa vuodelta 1997 hän toteaa:
“A lot of people don’t like the road, but it’s as natural to me as breathing… I’m mortified to be on the stage, but the again, it’s the only place where I’m happy. It’s the only place you can be who you want to be.”
Ja muuten, Patti Smith oli aivan hurmaava Tukholman Nobel-gaalassa, jossa hän otti vastaan Bob Dylanin puolesta tämän kirjallisuuden Nobel -palkinnon. Esiintyessään tämä sekoittaa sanoja ja pyytää orkesteria aloittamaan alusta. Patti Smith tekee itsestään rakastettavan mokaamalla. Tahallaan vai vahingossa? Näennäisessä viattomuudessaankin myös Smith on esiintyjä. Taitava sellainen.
