Chang-rae Lee: Ilmassa (suom. Kristiina Rikman)
”Täältä ylhäältä, puolen mailin korkeudelta maanpinnasta, kaikki näyttää minusta täydelliseltä.”
Koko kirjahyllyn käsite sen sisällöstä puhumattakaan on valtavassa kriisissä. Otan käteeni Chang-rae Leen kirjan Ilmassa, josta muistan pitäneeni paljon. Lukuisten kirjahyllysiivousten jäljiltä se on edelleen hyllyssä. Muistan, että se oli outo, synkänvaloisa ja inhimillisesti armollinen kirja: kirjan päähenkilö oli yhtä aikaa melko ärsyttävä, sulkeutunut ja väärässä ja silti rakastettava, herkkä ja pyrkimyksiltään hyvä. Kun alan käännellä sivuja en kuitenkaan löydä kirjasta mitään tuttua. Olen merkannut (jopa alleviivannut) todella erikoisia tekstin pätkiä kuten:
”Hänen vanhanaikainen sanavalintansa osuu myös suoraan sydämeeni ja tajua taas kerran että se mitä ihmiset sanovat tekee minuun suuremman vaikutuksen kuin se mitä he tekevät.”
Mitä järkeä tässä koko kirjojen säilyttämisessä on, jos niitä ei edes muista?
Onneksi on internet ja ryhdyn puuhaan: minkälaisia arvosteluja kirja on saanut, mistä se oikein kertoo, mikä tässä nyt on ollut niin ihmeellistä, että se on pitänyt säilyttää.
Luen useammasta arviosta, että kirja on ollut paikoin pitkäveteinen. Huomaan ärsyyntyväni. New York Timesin arvioija on sitä mieltä, että kirja on hieno romaani, mutta siinä on liikaa löysää. Mitä sekin muka siitä tietää. Suhtaudun kirjaani suojelevasti. Chang-rae, väärinymmärretty ystäväni.
Selaan kirjaa uudelleen ja alan löytää syyn siihen miksi se on yhä hyllyssäni.
”Aamun valjettua Derricone sitten saapui kuluneen mustan lääkärinlaukkunsa kanssa, ja ennen kuin lapset olivat edes heränneet, hän oli jo antanut Daisylle näytepakkauksen Valiumia ja ohjeen että hänen pitää syödä niitä niin kauan kuin tunsi olevansa, niin kuin hän asian esitti, ’liian vallaton’. En tiedä mitä koulutettu erikoislääkäri olisi sanonut tai miten joku psykiatri tai psykologi olisi hänen tilansa tai käytöksensä diagnosoinut ja mitä määrännyt lääkkeeksi; en edes ajatellut ’mikä olisi oikein’, halusin vain painaa jarrut pohjaan, tehdä jotain saadakseni junan pysähtymään, tehdä sen mitä tapoihini kuului, niin kuin Theresa asian ilmaisisi, ja monien laiskojen nykyaikaisten miesten lailla halusin runnoa toivotun tuloksen helpoimmalla ja tehokkaimmalla keinolla, mikä usein tarkoittaa, kuinka ollakaan, että paikalle tulee toinen laiska, nykyaikainen mies, mutta mies jolla on paremmat suositukset.”
Tämän kirjan pointti (kuten monen muunkaan) ei ole se mitä tässä tapahtuu vaan miltä tämä tuntuu. Päähenkilö on kuuttakymmentä lähestyvä Jerry, osa-aikaeläkkeellä oleva mies, jonka elämä on ollut kovaa ja josta tämä on pääsääntöisesti selvinnyt tukahduttamalla asiat pois mielestään. Kuolema, itsemurha ja läheisten sairaudet painavat päälle ja Jerry tekee mitä Jerry siinä tilanteessa osaa: lähtee ilmaan. Ilmasta käsin kaikki näyttää järjestyneeltä ja hyvältä. Kun saa etäisyyttä, saa rauhan. Ilmassa ei kuitenkaan voi pysyä koko aikaa. Maanpäällinen elämä on yhtä myrskyä.
Elämä myrskyää, fantasia pysyy ilmassa.
Jerry on pohjimmiltaan fiksu kaveri ja tajuaa kyllä, kuinka ehkä olisi pitänyt toimia, vaikka ei ole siihen kyennyt. Samalla tämä tuntee syyllisyyttä läheisten ihmisten ongelmista aina vaimon itsemurhasta lastensa vaikeuksiin. Puhumattomuus ja kipeiden asioiden väistäminen ei välttämättä ole ihmiselle se valinta, jonka tämä haluaa tehdä vaan se, johon siinä tilanteessa kykenee. Perheen kykenemättömyys läheisyyteen ja aitoon keskusteluun kiusaa silti. Kun tarpeeksi kauan välttelee altistumista rakentaa muurin, jonka läpi ei enää pääse itsekään.
”… elämässä tulee tietty piste (jokainen sen tietää) jolloin ei enää ole tärkeää, rakastavatko ihmiset sinua juuri sillä tavalla kuin haluaisit, riittää että he ovat olemassa, kyllin lähellä, että he sentään vielä vaivautuvat.”
Lopulta kirja on Jerryn tarina siitä mitä onni on. Jos se tuntuu vaikealta saavuttaa, ehkä voi suoda itselleen hetken ilmassa, hetken loman kaikesta siitä mitä elämässä kantaa?
”Missä ihmeessä Jerry on? joku sanoo, vaimea ääni kantautuu vaivoin korviini ja niin kaukaa etten heti vastaa. Kaikki hyvin. Ei hätää. He aloittavat ilman minua, saattepa nähdä.”
Ilmassa muistuttaa myös mummistani, joka rakasti lentämistä. Siinä missä moni kiristää turvavyötä ja tekee ristinmerkkiä lentokoneen lähtiessä nousukiitoon, mummi nojasi päänsä istuimen selustaan ja koki, että hetken – lennon ajan – kaikki tehtävät, velvollisuudet ja ahdistavat asiat ovat kaukana. Täydellinen rauha.
Chang-rae Lee on korealais-amerikkalainen kirjailija ja luovan kirjoittamisen professori Stanfordin yliopistossa. Saattaa olla, että tämä on ollut hänen ainoa suomennettu teoksensa. Ilmeisesti moni on pitänyt sitä tosiaan ”pitkäveteisenä”. Palautan sen omaan hyllyyni. Jerry epätäydellisyyksineen pysyköön täällä mihin kuuluu ja missä häntä arvostetaan sellaisena kuin hän on.
Tilaan Amazonista samalla Leen uusimman kirjan My Year Abroad vuodelta 2021.
