Ami Simond: Les Verbes Francais
Luin ranskan d-kielenä, toisin sanoen vasta lukiossa. Kirjoitinkin. Käytin kieltä ensimmäisen kerran kunnolla Brysselissä ja Strasbourgissa Euroopan parlamentissa, osasinkin, tulin tutummaksi, kieli luontevammaksi. Muutama vuosi sitten aloin uudelleen opiskella. Yllättävän nopeasti muistuu mieleen, yllättävän hankala puhua. Ranskan kielen puhumiseen pitäisi rakentaa itselleen toinen persoonallisuus, chic, nainen, joka puhuu isoilla ilmeillä.
Kävin vihdoin tänään katsomassa Aki Kaurismäen Kuolleet lehdet -elokuvan ja typistetty ilmeetön ilmaisutapa tuntuu tutummalta kuin ranskalaisten elokuvien hirveä sähläys, suuret ja näkyvät tunnekuohut ja voimakas äänenkäyttö. Ja älkää ymmärtäkö väärin, rakastan ranskalaisia elokuvia juuri siksi, elämä on sotkuista ja outoa. Turha piilottaa. Pitäisi uskaltaa ehkä ”esittää” ranskaa puhuvaa, että pääsisi vauhtiin.
Muutama vuosi sitten sain tilaisuuden asua Pariisissa kuukauden. Koska ranskan kielen taitoni on vajavaista ja luonteeni ujo, suoritin hankalammat asiat englannin kielellä. Asioidessani kulmakaupan leipä- ja juustotiskillä huomasin, että asiakkaita palveleva nuori mies oli erityisen töykeä minua kohtaan. Yritin lähestyä ystävällisemmin, hymyilin enemmän, yritin kaikin keinoin viestittää olevani ihan mukava ja vaaraton ihminen. Tilanne paheni; nähdessään minun saapuvan tiskiä kohti, mies pakeni paikalta. Noh, ajattelin, pariisilaisiahan pidetään töykeinä: MOT.
Kunnes tajusin, että kyse oli kielestä, ei asenteesta. Mies ei puhunut englantia ja joutui yhä uudelleen kanssani tukalaan tilanteeseen, ehkä tätä jopa nolotti? Rohkaistuin sönkkäämään naurettavaa ranskaani ja mies muuttui hyväntuuliseksi ja hurmaavaksi. En ollut tälle enää muukalainen vaan meikäläinen. Ja päinvastoin.
Meitä molempia nolotti vuorotellen.
Les verbes francais, muistuttaa jostain. Ehkä myös jostain unelmista, joita on ollut. Silloin kun olen merkannut kanteen ”Kirsin kirja”.
