Adam Phillips: On Giving Up
“As though it may not always be exactly death we fear but the death in life we might find ourselves living or having lived. As though one could live a life that could turn out not to have been one.”
Tunnistan itsessäni ajatuksen, että haluan jollain lailla varmistaa, että elän elämän viimeiseen muruun asti.
Luin Adam Phillipsiltä vähän vahingossa jonkun kirjan ja tästä tuli heti lempiajattelijoitani. On Giving Up on Phillipsin uusin kirja, joka kannesta ja nimestään huolimatta ei ole synkkä, kyyninen tai latistava. Itse asiassa päinvastoin. Tiivistetysti Phillips pohtii mistä me tiedämme, että olemme eläneet? Ihmisen elämän kokemukseen liittyy usein jonkinlainen ajatus siitä millainen elämän pitäisi olla. Usein se käsitys syntyy vertailemalla muihin, haluamalla jotain tai karttamalla jotain. Sosiaalinen konteksti on vahva indikaattori sille mitä itsekin haluamme, joskus huomaamatta.
Siinä missä eläin (ehkä?) ei pohdi käsitteellisesti sitä mikä on hyvä elämä, ihminen sanallistaa kokemusta, niin tyytyväisyyttä kuin puutettakin. Millaisten sanojen keskellä elää, luo ison osan todellisuutta mielen sisälle.
Elämä ei ole vain se mitä on tapahtunut vaan myös se mitä siinä kontekstissa olisi voinut tapahtua, jossa elää. Siitä syntyvät katumus tai tyytyväisyys, tunne siitä, että elämä on eletty ”hyvin” tai siitä, että elämä on jäänyt elämättä.
“History, Hugh Trevor-Roper wrote, ‘is not merely what happened; it is what happened in the context of what might have happened’.”
Sillä on väliä mitä ajattelemme, mihin uskomme ja millaisen uskomusmaailman itsellemme rakennamme. Enkä nyt puhu uskonnoista. Phillips on psykoterapeutti ja esseisti, joka käsittelee elämää myös kiinnostavasti kirjallisuuden kautta. Tässä kirjassaan hän puhuu identiteetistä mm. Musilin kirjan Mies vailla ominaisuuksia kautta. Musil pyrkii sanomaan, että ihminen, joka ei usko mihinkään on ihminen ilman ominaisuuksia.
”How can you have qualities, or know what a quality is, if you have no idea what the greatest and most important things are?”
Phillips jakaa kiinnostavasti ihmiset essentialisteihin ja eksperimentalisteihin:
“This modern war – between the essentialists, who know who and what we are and therefore should be), and the experimentalists, who want to keep an open mind – is a war about wanting.”
“For the experimentalist the risk is always merely more of the same: what is desired is a feeling of aliveness, and a sense of the unanticipated. The experimentalist, that is to say, wants to be surprised.”
Sanomattakin on selvää, että olen eksperimentalisti.
Phillips on myös raivostuttava ajattelija. Kun tämä sanoo jotain, seuraavassa lauseessa tämä jo opponoi itseään. Mitä tästä oikein pitäisi ajatella? Ehkä Phillips toimii tekstinä/ajattelijana samoin kuin hienosti kuvaa taiteen tehtävää:
“Art, in this sense, unsettles and disrupts preconceptions, it waylays our anticipation, and it does this by increasing the difficulty and length of perception; art resists and sabotages our familiar habits of perception.”
Phillips käsittelee myös muistoja (Proust-piiriläisenä totean tyytyväisenä, että Proust on mainittu!), erityisen kiinnostavasti lapsuutta ja sen muistoja. Tiedämme, että lapsuus ja sen kokemukset ovat ihmisen identiteetille ja tulevaisuudelle erittäin tärkeitä, jopa ratkaisevia, ne vähän kuin sinkoavat ihmisen johonkin paikkaan tai näkökulmaan elämästä ja maailmasta, itsestä. Eikö silloin, Phillips pohtii, ole outoa, että lapsuuden aikaisia muistoja on itse asiassa sen merkitykseen nähden aika vähän. On totta, että kun miettii omia lapsuuden muistoja, niitä ei ole rajaton määrä vaan pikemminkin aika vähän. Niitä muistoja elämän aikana käsittelee uudelleen ja uudelleen, samalla ehkä vääristäen, kaunistaen, koristaen niitä tarinaksi, joka on osa oman elämän narratiivia ja sitä kautta ymmärrystä?
