Claire Keegan: Kasvatti(suom. Kristiina Rikman)
”’Naiset ne sitten ovat melkein aina oikeassa, niin se on’, hän sanoo. ’Tiedätkös mikä lahja naisilla on?’
’No mikä?’
’Mahdollisuuksien aistiminen. Kunnon nainen näkee tulevaan ja haistaa mitä tuleman pitää jo ennen kuin mies on ehtinyt nuuhkaistakaan.’”
Olen aikaisemmin lukenut Keeganilta kirjan Small Things Like These (suomeksi Nämä pienet asiat, suomentajana Kristiina Rikman), joka oli todella vaikuttava. Kuten usein käy, kun joku kirja breikkaa, samalta kirjailijalta suomennetaan nopeasti jokin vanhempi teos, kuten tämä, joka on ilmestynyt jo 2010, 10 vuotta ennen Nämä pienet asiat -kirjaa. Aika usein tämä aiempi teos on pieni pettymys, ei saavuttanut sitä syvyyttä ja tasoa, mihin kirjailija nyt pystyy. Kasvatti ei ollut pettymys, vaikka olikin yksinkertaisempi ja suoraviivaisempi tarina kuin Nämä pienet asiat.
Keegan pystyy ilmaisuun, jossa näennäisesti pieneen lauseeseen on pakattu paljon tunnetta.
”Me kävelemme mitään puhumatta, niin kuin ihmiset tekevät joskus kun ovat onnellisia. Ja heti kun olen ajatellut niin, tajuan että päinvastainenkin on totta.”
Sigrid Nunez: Paras ystävä(suom. Kristiina Drews)
“Täytyy miettiä kirjan uudelleen lukemista ja siihen liittyviä riskejä, etenkin kun on rakastanut sitä edellisellä kerralla. Aina on olemassa vaara, ettei se vastaakaan odotuksia, että lukija ei jostain syystä enää pidäkään siitä yhtä paljon. Kun niin käy – ja minulle sitä sattuu kaiken aikaa (ja yhä useammin sitä mukaan kuin ikää karttuu), vaikutus on niin masentava, että nykyään avaan vanhoja suosikkejani vain hyvin varovasti.”
Kirja, joka oli aivan muuta kuin mitä luulin. Ajattelin (kannen perusteella), että tämä on tällainen pieni kevyt kirjanen, jonka haukkaan välipalana ennen kuin palaan Proust-piirin projektiin (luemme Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä teoksen kaikki 10 osaa tahtiin 1/kk).
Kirja olikin syvällisempi, hienompi, kauniimpi ja kiinnostavampi kuin olin kuvitellut. Kirja toki koirasta, mutta myös niin paljosta muusta: kirjallisuudesta, lukemisesta, kirjoittamisesta, surusta, kuolemasta, ystävyydestä, kumppanuudesta, kirjailijoista ja kirjailijuudesta.
”Taas niitä havaintoja, joita tein opiskelijoista: kuinka omahyväisiä heistä on tullut, ja kuinka huonosti he suvaitsevat pientäkin heikkoutta tai säröä kirjailijan luonteessa. Enkä nyt tarkoita avointa rasismia tai misogyniaa. Tarkoitan mitä tahansa pientä merkkiä herkkyyden puutteesta tai luonteen vinoumasta, mitä tahansa viitettä psyykkisistä ongelmista, neurooseista, narsismista, pakkomielteistä, huonoista tavoista – mitä tahansa epätavallista. Jos kirjailijasta ei syntynyt vaikutelmaa tyypistä, jonka opiskelijat olisivat hyväksyneet ystäväkseen – mikä poikkeuksetta tarkoitti edistyksellistä ja nuhteetonta henkilöä – niin painukoon helvettiin.”
Ja kyllä, myös koiraosiot on hienoja:
”Minua miellyttää aboriginaalien sanonta, jonka mukaan koirat tekevät ihmisestä ihmisen. Samoin tämä (vaikka en muistakaan kuka näin on sanonut): Totaaliseksi misantroopiksi minua estää tulemasta se, että näen kuinka suuresti koirat rakastavat ihmisiä.”
Tai:
”Koko asunto haisee koiralta, sanoo vierailulle tullut tuttava. Vastaan että hoidan homman. Toisin sanoen en kutsu tyyppiä kylään enää koskaan.”
Michiko Aoyama What you are looking for is in the library
“’Only ever a dream…’ She tilts her head to one side inquiringly. ‘Is that what you think? That it will only ever be a dream? As long as you continue to say the words ‘one day’, the dream is not over. Maybe it will simply remain a beautiful dream. It may never come true. But that is one way to live, in my opinion. The days go by more happily when you have something to dream about. It’s not always a bad thing to have a dream, with no plan for ever carrying it out’.”
Tämä sen sijaan oli tavallaan välipala. Pieni, kevyehkö, lämmin kirja, vähän kuin self-help, mutta tarinalla, joka sisältää kirjastonhoitajan, kirjojen hyvää tekevää vaikutusta ja onnellisia loppuja.
“Life is one revelation after another. Things don’t always go to plan, no matter what your circumstances. But the flip side is all the unexpected, wonderful things that you could never have imagined happening.”
Eino Saari: Kuuntelemisen taito
”Olen polyfoninen kokonaisuus. Tunnen sisäisestä diversiteetistäni murto-osan.”
Voi miten hieno kirja. Omakohtainen kertomus kuljettaa hienosti aihetta ja toisaalta erilaiset asiantuntijat antavat hienoa taustaa kuuntelemisen taidolle, sen arvostamiselle. Ja mitä helmiä! Kriisityöntekijä Saija Oittinen mm. toteaa: ”Ehkä kriisissä olevaa ihmistä voisi kuvata pieneksi siemeneksi, joka kasvaa pimeässä mullan alta kohti maan pintaa. Matka mullan alta valoon voi olla sekä kivulias että tarpeellinen.”
Konfliktien sovittelija Miriam Attias taas avaa hienosti sitä kuinka rakenteet joko ylläpitävät ja kärjistävät erilaisuudesta johtuvia konflikteja tai auttavat niitä tulemaan ratkaistuiksi. Miten?:
- ”Suomen kielessä yksi iso asia, joka toistuu, on se, että ihmisillä on harvoin kokemus siitä, että he ovat itse konfliktissa. Erimielisyyden sanasto on yksisuuntaista ja normittavaa. Usein ihmisillä on kokemus siitä, että joku toinen toimii väärin, rikkoo sääntöjä tai lakia, häiritsee, metelöi. Meteli ei ole neutraali sana. Se viittaa vääränlaisiin, liiallisiin ääniin. Joku toinen metelöi. Kun sanat nimetään näin, ne eivät pidä sisällään mahdollisuutta yhteiselle sopimiselle. Sinä metelöit. Sinun metelisi aiheuttaa minulle ongelmia. Ongelmat poistuvat, jos metelisi lakkaa. Toinen taas saattaa ajatella, että hei, tämähän on ihan normaali elämisen ääni.”
- ”Meillä on vahva systeemi siitä, että asiat luovutetaan erilaisten tuntijoiden käsiteltäviksi ja ratkaistaviksi. Joka asialle on oma tuntijansa. Konfliktit virallistuvat ja oikeudellistuvat. Neuvottelu on poistunut. Olemme rakentaneet systeemin, jossa ei tarvitse neuvotella, eikä kohdata ketään. Se on ihanaa joskus, kun ei tarvitse käyttää energiaa neuvottelemiseen, mutta sen kääntöpuoli on siinä, että ihmiset eivät tarvitse toisiaan eikä ihmisten välille muodostu suhteita. Miten suhteita rakennetaan? Keskustelemalla.”
Eino Saari lähestyy aihetta hienovaraisesti, inhimillistä ymmärrystä hakien. Kirjassa puhutaan mm. toisenvaraisuudesta (hieno termi, johon en ole aiemmin törmännyt). Se on toisen erilaisuuden kunnioittamista asettumalla alttiiksi tuntemattoman ja vieraan vaikutuspiiriin. Se on sitä, että ei vaadi samanmielisyyttä tai toista muuttumaan muuksi ja voi silti tunnustaa toisen läsnäolon.
Saari siteeraa myös yhtä lempi-ihmistäni Donald Winnicottia: ”On ilo olla piilossa, ja katastrofi olla löytymättä.”
Ane Riel: Tiima (suom. Katriina Huttunen)
Kuuro ja muistisairas Alma ja kaappikello, poika ja koira. Vaja, jossa salaisuus. Surullinen pohjavire, hienosti kerrottu tarina, joka on melkein kuin jännitysnäytelmä ja silti enemmän.
Kirjailijasta todetaan kustantajan sivuilla, että: ”Häkellyttävän taitava Riel kirjoittaa mikrokirjallisuutta suurista asioista, punoo hienovaraista jännitystä näennäisistä itsestäänselvyyksistä ja antaa puheenvuoron ihmisille, joista emme edes tienneet olevamme kiinnostuneita.”
Itselleni ensimmäinen tämän kirjailijan kirja, hieno tuttavuus.
Nathan Hill: Wellness (suom. Antero Tiittula)
”… tyttö itse kamppailee joka päivä sisäisen kriisinsä kanssa pohtien kysymystä, joka on piinannut häntä Chicagoon muutosta saakka: Kuka minusta tulee? Tai ehkä täsmällisemmin: Mikä monista minuuksistani on se oikea?”
”Onko Jack sinulle oikea? Onko Jack sinulle väärä? No, sehän riippuu. Kuka on tämä kyseinen Jack? Kuka on tämä sinä? Mikä versio? Minä aikana? Missä paikassa? Mikä kaikista hassuista heijastuksistasi on oikea? Eilen olit tämä henkilö, tänään olet tuo, ja huomenna… kuka tietää? Mutta avioliitto lupaa pysyvyyttä ja varmuutta: sinua rakastetaan ikuisesti. Ja sillä hetkellä, kun me alamme olla varmoja tästä, sillä hetkellä se alkaa livetä ulottuviltamme. Meidän varmuutemme sokaisee meidät siltä, miten maailma muuttuu muuttumistaan.”
Tätä kirjaa on hehkutettu ja ainakaan Akateemisesta kirjakaupasta ei pääse ulos törmäämättä isoon mainoslakanaan. Lienee siis menestys ja ehkä jo kaikille tuttu. Voi olla, että yli 600 sivua paksu kirja silti vähän mietityttää. Kannattaa tämä lukea. Paitsi että kirja on vauhdikkaasti etenevä ja sitä ahmii mieluusti, se on myös kiinnostava ajankuva. Kirjailija on selvästi syvällisemmin tutkinut niin somen algoritmeja ja bisneslogiikkaa kuin vaikkapa tunteisiin liittyvää uusinta tietoa.
”Jokaisella pariskunnalla on tarina, jota he kertovat itselleen itsestään, tarina joka hyrrää heidän sisällään kuin moottori ja kuljettaa heidät vaikeuksien yli tulevaisuuteen. Jackin ja Elizabethin kohdalla se oli tarina rakkaudesta ensi silmäyksellä, kahdesta haaveilijasta, jotka löysivät toisen puoliskonsa, kahdesta orvosta jotka löysivät kotiin, kahdesta ihmisestä jotka ymmärsivät toisiaan – jotka tosissaan tajusivat toisiaan – helposti ja välittömästi.
Mutta tarinoilla on voimaa vain sikäli kuin niihin uskotaan…”
Lopulta tämä on tarina ehkä siitä, mistä unelmoimme nuorina ja missä olemme nyt. Onko välissä ristiriitaa (valehtelet jos väität, että ei!), toisaalta, onko vielä liian myöhäistä ja onko se mitä nuorena luuli haluavansa se mitä todella haluaa? Kuka minä lopulta olen?
”Hän kantoi yhtä mittaa sisällään tunnetta, että hän saattaisi hetkenä minä hyvänsä, missä tahansa kohtaamisessa, vahingossa tehdä tai sanoa jotakin, mikä todistaisi täällä kaikille, että hän ei oikeasti ollut yksi heistä, että hän oli muukalainen, idiootti, sivistymätön ja huijari. Paniikki juonsi juurensa siitä, että hän oli vastuussa kahdelle kilpailevalle herralle: sille ihmiselle, joka hän halusi olla, ja ihmiselle joka hän oikeasti oli. Viehättävälle tulevaisuuden versiolleen ja haparoivalle menneisyyden minälleen. On lähes sietämättömän hirveää olla jumissa noiden kahden minän välillä.”
”Ehkä hänen ei tarvinnut olla varma mistään. Ehkä ihmissydän oli juuri niin sekava ja kaikki romantiikka oli syvälti epävarmaa ja tulevaisuus oli vailla ratkaisua, eikä se haitannut. Ehkä tosirakkaus olikin juuri sitä: kaoottisen tapahtumisen hyväksymistä. Ja ehkä ainoat tarinat, joilla oli siisti ja varma lopputulema, olivat valheita, satuja ja salaliittoteorioita. Ehkä asia oli niin kuin tohtori Sanborne sanoi: varmuus oli vain tarina, jonka mieli loi puolustautuakseen elämisen tuskalta. Mikä tarkoitti lähes määritelmällisesti, että varmuus oli tapa välttää elämistä. Oli mahdollista joko valita olla varma tai valita elää.”
Jenn Shapland: Thin Skin
“To be alive right now and to try to be aware of the broader impacts of my own actions feels like drowning.”
Kirja, jonka taisin löytää New York Timesin suosituksista ja jo pelkän kauniin kannen takia olisin voinut ostaa. Syvällinen esseekokoelma vähemmistönä olemisen kokemuksesta, systeemisestä syrjinnästä, naiseudesta, erilaisuudesta, aktivismista ja omasta vaikutuksesta maailmaan.
Shapland siteeraa mm. biologi Rachel Carsonia, klassikon Silent Spring kirjoittajaa: ”Are we being sentimental when we care whether the robin returns to our dooryard and the veery sings in the twilight woods? A world that is no longer fit for wild plants, that is no longer graced by the flight of birds, a world whose streams and forests are empty and lifeless is not likely to be a fit habitat for man himself, for these things are symptoms of an ailing world.”
Kiinnostava, herkkä ja voimakas kirjoittajan ääni, joka osaa sanoa monen asian uudella tavalla.
“The fear I feel is real, but the threat never is.”
“We can leave other things behind besides children. Other forms of longevity exist, even if they are unquantifiable.”
“Each day is a question we ask ourselves – what is life? – and answer: this.”
Rick Rubin: The Creative Act: A Way of Being
“The goal of art isn’t to attain perfection. The goal is to share who we are. And how we see the world.”
Lähdin tähän kirjaan hieman epäillen, se tunnustettakoon heti aluksi. Tätä niin moni kehui ja auktoriteettikammoinen kun olen, ”gurut” herättävät minussa aina halun olla olematta uskovainen. Alussa kirjan inhoaminen olikin yllättävän helppoa. Rubin latelee ärsyttäviä ja yhdentekeviä lauseita ”suurina totuuksina”. Siinä vaiheessa kun tämä kertoo, ettei mene lääkäriin koska kun avaa sattumanvaraisesti jonkun kirjan se sanoo hänelle, että älä mene lääkäriin, olen valmis nauramaan kaikille niille, jotka kehuvat tätä kirjaa.
Jatkan kuitenkin ja alan pikkuhiljaa päästä sisään. Edelleen moni lause on kliseinen, moni ei selvästi edes tämän oma, mutta ymmärrän miksi tästä voi pitää ja pidänkin. Tämä on ihmisille, jotka hellivät sisällään jotain luovaa ja tarvitsevat pientä kannustusta.
“Expressing oneself in the world and creativity are the same. It may not be possible to know who you are without somehow expressing it.”
“We don’t need to make a point of making a point. It will appear when it appears. The true point is already made in the innocent act of perception and creation.”
Tämä kirja kannattaa ehkä lukea paloissa.
“How shall we measure success?
It isn’t popularity, money, or critical esteem. Success occurs in the privacy of the soul. It comes in the moment you decide to release the work, before exposure to a single opinion. When you’ve done all you can to bring out the work’s greatest potential. When you’re pleased and ready to let go.
Success has nothing to do with variables outside yourself.”
Wolfram Eilenberger: The Visionaries
“These horrors are made possible only by men who have lost all respect for single, individual human beings, who accept the idea that classes, races and nations matter, but single person do not, that a majority is sacred, but a minority is dirt, that herds count, but Man is nothing. Where do you stand on this? There is no middle ground.” Ayn Rand vuonna 1943
Tämä on hieno kirja neljästä naisesta – Simone de Beauvoirista, Simone Weilistä, Hannah Arendtista ja Ayn Randista – jotka muuttivat ajattelullaan maailmaa, ja vaikuttavat edelleen. Kesällä 1933 kaikki neljä naista olivat parikymppisiä naisia etsimässä omaa merkitystään maailmassa. Kirja käsittää 10 vuotta tästä eteenpäin kaikkien elämää kivasti punottuna vuosien mukaan, eli näiden ajattelun kehittyminen kuvataan hienosti. On kiehtovaa kuinka samanlaisista ajattelun lähtökohdista (yksilön vapaus ja totalitarismin kauheus) nämä voivat päätyä todella erilaisiin ideologisiin ajattelumalleihin. Ajankohta käsittää fasismin nousun ja toisen maailmansodan syttymisen, juutalaisvastaisuuden lisääntymisen, pelon ja vastarinnan, natsi-Saksan toteuttaman juutalaisten kansanmurhan ja näiden neljän naisen elämien kietoutumisen aikaan, jolloin nämä elivät. Tämän jälkeen oli pakko kuunnella Anne C. Hellerin kirja Hannah Arendt.
Bonuksena vielä äänikirjana kuunneltu Brian Klaas: Fluke
“But if the world is swayed by squished bugs and populist presidents can emerge from a single joke, well, then we’re bewilderingly out of control.”
Mitä jos kaikki onkin sattumaa, onko se hyvä vai huono asia? Riippuu ehkä näkökulmasta. Kontrollifriikille kenties vähän huonoja uutisia. Klaas ei kaunistele asiaa. Sen sijaan, että ymmärtäisimme asioiden olevan sattumaa, me rakennamme erilaisia tarinoita ja teorioita, jotta meillä olisi turvallisempi olo. Klaas käy kiinnostavilla esimerkeillä läpi niin talouden malleista aina siihen miksi atomipommi pudotettiin Hiroshimaan ja Kioto (alkuperäinen kohde) säästyi. Sattumaa.
Meillä on tarve ajatella, että kaikkeen on selkeä syy. Ei ole, sanoo Klaas. Hän toteaa, että sen sijaan elämme kuin elokuvassa Sliding Doors, pieni sattuma työntää meidät ihan toiseen paikkaan kuin missä olisimme ilman sitä. Ja näitä sattumia tapahtuu joka päivä useita.
Mitä järkeä sitten on yrittää mitään jos kaikki on sattumaa. Sitä, että vaikka me emme kontrolloi mitään, me vaikutamme kaikkeen.
”The paradox, then, is that we control nothing, but we influence everything. As chaos theory proves, in an intertwined system, every action has an unforeseen ripple effect. Nothing is meaningless. And that yields a profound truth: that everything we do matters.”
Viihdyttävä ja viisas kirja, toimii hyvin äänikirjana, kirjailija lukee sen itse.
