Andreas Tjernshaugen: Tiaisten salainen elämä (suom. Ulla Lempinen)
”Joskus tekee hyvää saada elämään hiukan lintuperspektiiviä.”
Viime viikolla lähdin koiran kanssa aamulla ulos normiaikaan seitsemän maissa. Asumme Etelä-Helsingissä, keskellä vilinää, Helsingin ”pariisilaisimman kadun” varrella. Astuessani ulos ovesta, ensimmäinen asia, jonka kuulin oli voimakas pauke vastapäisen talon kattoremontista. Kolme jakeluautoa hurisi pitkin katua ja yksi tuprutteli tyhjäkäynnillä pakokaasua samalla kun lastasi tavaraa leipomoon. Ensimmäisen kerran koskaan mielessä kävi ajatus, että en halua asua Helsingissä – helvetti, haluan rauhaa, hiljaisuutta, linnunlaulua!
No, kävelimme puistoon ja sitä kiertäessä linnut saivat konsertillaan hermot rauhoittumaan. Kävellessäni katua taas ylös kotitalolle ajattelin, että ihanaa, että kohta on kesä ja pääsee Läsäkoskelle. Pysyvät muuttohaaveet oli haudattu.
Andreas Tjernshaugenin Tiaisten salainen elämä on virkistävä ja opettava kirja elämästä, johon tulee kiinnittäneeksi varsin pinnallista huomiota. Muutama vuosi sitten (vai oliko se viime vuonna…) aloin keväällä Helsingissä kävelyillä laskea lintubongauksia, mutta jossain vaiheessa väsähdin. Sen sijaan mökillä, Läsäkoskella, linnut ovat ihan oleellinen osa kesäperhettä. Vesilinnut aivan erityisesti. Ne pesivät mökin alla ja yritämme sipsutella hiljaa, etteivät häiriinny. Istuessani ulkona aamukahvilla saattaa kuulua torvisoittoa ja hetken kuluttua joutsenpariskunta lehahtaa ohi muutaman metrin päässä. Pikkulinnut tuottavat taustamusiikkia tauotta. Alkukevät on vilkasta lintuaikaa, kaikenlainen sirkutus, törähtely, kuikan huudot ja pörräys on ehkä vilkkaimmillaan.
Hemmetti, että kaipaankin taas mökille, yleensä jäät sulavat äitienpäiväksi, vielä pitää jaksaa odottaa.
Mutta kirjaan. Tjernshaugen on norjalainen tietokirjailija, joka kirjassaan kuvaa tiaisten vuotta ja samalla tekee kiinnostavia havaintoja.
”Tiaisten työtaakka jättää nykynorjalaisen väsyneen pikkulasten vanhemman täysin varjoonsa. Niiden kolmen viikon aikana, jotka talitiaisenpoikaset viipyvät pesässä, vanhemmat tuovat jälkikasvulleen ehkä 10 000 toukkaa – yksi kerrallaan. Andrew Goslerin mukaan tiaisten pesään kantama ravintomäärä vastaa samaa kuin jos ihmisperheen vanhemmat kantaisivat joka päivä yli sata kiloa ruokaa – juoksemalla kaupan ja kodin väliä tavara kerrallaan.”
Kirja on hauskasti ja informatiivisesti kirjoitettu, sitä lukee mieluusti. Tiaiset tulevat tutuiksi. Samalla huomaa kuinka hämmästyttäviä olentoja ympärillä elää, täysin ylivoimaisin vaistoin:
”Tutkijat ovat tienneet 1970-luvulta lähtien, että linnut näkevät enemmän värejä kuin ihmiset. Ihmissilmissä on kolmentyyppisiä valolle herkkiä soluja, joilla me havaitsemme kaikki sateenkaaren värit (koirilla ja monilla muilla nisäkkäillä näitä soluja on vain kahdentyyppisiä, minkä vuoksi ne näkevät vähemmän värejä kuin me). Näkyvän valospektrin lisäksi on valosäteilyä, jonka aallonpituutta ihmissilmä ei havaitse. Lyhytaaltoisin valo, jonka vielä havaitsemme, on violetti. Sitäkin lyhytaaltoisempaa valoa sanotaan ultravioletiksi. Linnuilla on neljäntyyppisiä valoa aistivia soluja, joista yhdet havaitsevat ultravioletin aallonpituusalueella olevaa valoa hyvin.”
On jännää ajatella, kuinka eri tavoin maailmaa voi hahmottaa. Kuinka ajatus ihmisen ylemmyydestä on vain yksi näkökulma elolliseen maailmaan.
”En näe linnuissa pelkästään ihmeellistä, vierasta kauneutta. Näen niissä myös jotakin tuttua, etäistä sukulaisuutta. Itsensä vertaaminen villeihin luontokappaleisiin on oiva keino pohtia, kuka oikein on.”
Eikä sinitiainenkaan oikeasti ole sinitiainen, se on vain omaa havainnoinnin köyhyyttä, me emme näe maailmaa yhtä värikkäästi:
”Vaikuttaakin siltä, että sinitiainen on pikemminkin ultraviolettitiainen. Hieman ennen vuosituhannenvaihdetta näet paljastui, että koiraan ja naaraan höyhenpuvussa on useita ultravioletteja värisävyjä ja että kyseiset merkit vaihtelevat huomattavasti yksilöittäin.”
