Chuck Klosterman: I Wear The Black Hat
Kirja pahuudesta, mutta hieman laimea sellainen. Chuck Klosterman on eräänlainen populaarikulttuurin guruhahmo, joka tässäkin kirjassaan ottaa viitteitä ennemmin populaarikulttuurista kuin menneistä filosofeista vaikka mainitseekin John Rawlsin ja tämän oikeudenmukaisuusteorian heti kirjan ensimmäisessä esseessä. Kirja on kokoelma esseitä pahuudesta, sen sosiaalisesta luonteesta (miksi pidämme toista samasta teosta syytettyä sankarina ja toista roistona) ja tämän omasta näkemyksestä liittyen ihmisen ”pahuuteen”. Hitler on mainittu, samoin Bill Clinton, Machiavelli ja Perez Hilton. Jos kirja olisi kirjoitettu nyt, n. 10 vuotta myöhemmin olisi kiinnostavaa, kuinka tämä käsittelisi sosiaalisen median luonnetta ja roolia pahuudessa.
Eräs arvioija kuvasi tätä kirjaa näin: “But the impression I take from the book is of a talented critic who has no idea what he wants to write about.”
Kirja on vähän tylsä ja hitaahko, mutta on siinä virkeitä pilkahduksiakin, kuten esim. kun tämä pohtii miksi kasvissyöjät tuntuvat hermostuvan siitä jos joku muistuttaa Hitlerin olleen kasvissyöjä, onko pahuus jotenkin ”tarttuvaa”? Tai miksi Bill Clinton tuntui pääsevän seksiskandaalista eteenpäin, mutta sekä Hillary että tietysti Monica Lewinsky tuntuivat saavan erityisen kovaa kohtelua. Tai kuinka Machiavelli olisikin tarkoittanut kirjansa Ruhtinas luettavan satiirina, ei ohjekirjana hallitsemiseen…
Kirjansa Sex, Drugs, and Cocoa Puffs (ilmestyi 2003) esipuheessa tämä sanoo elämästä näin:
”The goal of being alive is to figure out what it means to be alive, and there is a myriad of ways to deduce that answer; I just happen to prefer examining the question through the context of Pamela Anderson and ‘The Real World’ and Frosted Flakes.”
Kirjan ajatus on kiinnostava, kuinka pahuus määritellään ja kuinka siihen vaikuttaa niin moni epärationaalinenkin asia. Luulen kuitenkin muistavani tämän ajatuksen ilman kirjaakin ja koska tilaa on vähän, tämä kirja päätyy poistettavien pinoon.
