Petri Tamminen: Musta vyö
”Ymmärtäminen on hirvittävän vaikeaa, melkein mahdotonta. Sen täytyy johtua siitä, että kaikki se mitä me toisillemme sanomme on asiayhteydestään irrotettua. Jopa omat ajatuksemme ovat asiayhteydestään irrotettuja. Asiayhteydet ovat koossa ja kasassa vain maailmankaikkeuden kokoluokassa. Mutta maailmankaikkeus laajenee.”
Petri Tammisen näennäisen tiiviiseen ilmaisuun on pakattu niin paljon tunnetta, että meinaa pakahtua. En muista enää mikä oli ensimmäinen Tammiseni. Saattaa olla Miehen ikävä. Sen tiedän, että luettuani yhden olen lukenut siitä asti. Suosikkia on vaikea oikeastaan valita, mutta Musta vyö ja Tammisen yhdessä poikansa Antti Rönkän kanssa kirjoitettu Silloin tällöin onnellinen ovat jollain lailla riipaisevimpia. Niissä ei viljellä paljon huumoria, teksti tulee jostain vieläkin syvemmältä. Tai no, en osaa sanoa kirjasta Musta vyö. Tamminen on todella hyvä kuvaamaan elämää sellaisena kuin se todellisuudessa koetaan. Ja on siinä usein silloin monenlaisia tunteita limittäin. Elämä ei sujukaan sellaisina elokuvamaisina täydellisinä kohtauksina. Uskon että meistä aika moni on esimerkiksi istunut hautajaisissa ja ajatellut, että hemmetti mitä horinaa papilta pääsee, mutta eihän sellaista oikein saa ajatella. Eikä ainakaan sanoa. Ja niin me kirkosta poistuessamme lausumme toisillemme latteuksia. Koska niin kuuluu tehdä.
Siksi Tamminen on paitsi erinomainen myös tärkeä kirjailija. Ettei tunnukaan siltä, että olenko minä ainoa, joka ei osaa elää, olla kunnolla, ajatella oikeita ajatuksia silloin kun niitä pitäisi ajatella. Tai välttää vääriä silloin kun niitä pitää osata välttää.
Tammisen pappi on kuitenkin viisas: ”Niin jos kuolemaan ei ehdi yhtään totutella niin kyllä se sitten pelottaa. Mutta jos ehtii niin ei se sitten ole pelkoa niinkään. Vaan luopumisen tuskaa. Ja mistä varsinkin on vaikea luopua, olen huomannut, niin elämättä jääneestä elämästä.”
Musta vyö kertoo viisikymppisestä kirjailijasta nimeltä Petri, joka menettää isänsä. Musta vyö esineenä kiteyttää jotain isästä, tämän vahvuuden ja myös ehkä sen, että isä on isä, poika on poika, lapsi. Tammisen kirjoissa ei kuitenkaan oleellista ole se mitä tapahtuu, ainutlaatuista on se miten tapahtuu, miten henkilöhahmot tapahtumiin suhtautuvat. Ja siinä samalla Tamminen pudottelee kuin vahingossa ja viattomasti ajattomia aforismeja:
”Miten tämä voi olla näin vaikeaa?
Pelkää että kuolee.
Pelkää ettei saa elää.
Mutta ei sitten elä. Vaan valittaa, että minä en viihdy.
Hädin tuskin suostuu elämään.”
Tai:
”Olen huomannut myös, että kuunnellessaan ihmiset haukottelevat usein mutta puhuessaan hyvin harvoin, ja olen siitä päätellyt, että puhe on ihmisten tapa uskotella itselleen, että juuri heidän asiansa ovat hereillä pysymisen arvoisia.”
Tamminen sanoittaa kirjoissaan hienosti inhimillistä tunnetta siitä, kun on hieman ulkopuolinen samalla kun näennäisesti on keskellä.
”Myöhään samana iltana, suomalaista ahdistusta käsittelevän puheenvuoroni jälkeen, tilaisuuden järjestäjät veivät minut syömään. Ravintolan ulkopöydät olivat täynnä, ihmisiä kulki pöytien välissä ja jalkakäytävillä ja keskellä katua kuin he kuuluisivat kaikki yhteen suureen seurueeseen.
Järjestäjät olivat hyvällä mielellä, he halusivat nyt keskustella monista muistakin asioista kuin suomalaisesta ahdistuksesta. Minä en tähän keskusteluun osallistunut vaan istuin hiljaa ja katselin pöydässä istuvia ihmisiä tyrmistyneenä heidän olemassaolostaan. Salissa olin saanut puhua yleisölle ja siis oikeastaan kuvitteellisille ihmisille; nyt minun olisi pitänyt luottaa siihen että nämä todelliset ihmiset hyväksyvät minut.
Ei itseluottamus ole sitä, että luottaa itseensä. Se on sitä että luottaa toisiin.”
