”Meidän aikamme makutuomarit sanovat herkästi, että Renoir on suuri 1700-luvun taidemaalari. Mutta näin sanoessaan he unohtavat kokonaan Ajan, unohtavat että kesti kauan, ennen kuin 1800-luku näki Renoirissa suuren taiteilijan. Tullakseen tunnetuksi omaperäinen taidemaalari, omaperäinen taiteilija etenee tavallaan kuin silmälääkäri. Tervehtyminen heidän taulujensa tai kirjojensa avulla ei suinkaan aina käy kivuttomasti. Mutta terapian päätteeksi mestari sanoo: ’Katsokaa!’ Ja maailma (jota ei ole luotu kerralla, vaan juuri niin usein kuin uusi, omaperäinen taiteilija on syntynyt) näyttää meistä aivan erilaiselta kuin ennen ja silti täysin ymmärrettävältä. Kadulla kulkee naisia, aivan erilaisia kuin ennen, koska he ovat Renoirin luomia, peräisin niistä samoista Renoirin maalauksista joissa me muinoin kieltäydyimme näkemästä naisia. Ajopelit ovat myös Renoirin maalauksista, ja vedenpinta, ja taivaas: mielemme tekisi käyskennellä metsässä, joka ei meistä ennen vanhaan metsältä näyttänytkään vaan moniväriseltä seinäkudokselta, josta puuttuivat nimenomaan kaikki metsälle ominaiset värit. Tämänkaltainen on uusi ja katoavainen, vastaluotu maailma. Ja se kestää seuraavaan geologiseen myllerrykseen saakka, jonka aiheuttaa joku uusi ja omaperäinen taidemaalari tai kirjailija.”
Guermantesin tien II osaan mennään suoraan edellisestä: isoäiti on sairas ja aika nopeasti alussa kuolee. Tämä ei ole lukijalle yllätys sillä Proust on tehnyt heti luvun alkuun selostuksen mitä luvussa tapahtuu: Isoäitini sairaus. Bergotten sairaus. Herttua ja lääkäri. Isoäitini loppu lähestyy. Hänen kuolemansa.
Hetken lukija ehkä pohtii, onko Proust muuttanut tyyliään? Sen sijaan, että kirja olisi – kuten aikaisemmat osat – yhtä pitkää soittoa alusta loppuun, hemmottelisiko kirjailija meitä luvuilla? Hyvältä näyttää. Kakkosluku alkaa sivulla 50 ja siihen johdatellaan samoin: Albertinen vierailu. Raha-avioliitto houkuttelee joitakin Saint-Loup’n ystäviä. Henkevät Guermantesit ja Parman prinsessa. Outo vierailu paroni de Charlusin luona. Minun on yhä vaikeampi ymmärtää hänen luonnettaan. Herttuattarein punaiset kengät.
Ilo on kuitenkin lyhytaikainen, sillä toinen luku loppuu sivulla 384, kirjan lopussa. Samalla nuotilla ja rytmillä siis mennään kuin aiemminkin, onhan tähän toki jo tottunut, tykästynytkin.
Kirja pyörii samojen asioiden ympärillä kuin aikaisemminkin ja oikeastaan lukujen alkuun sijoitetut johdannot kertovat hienosti sen mistä Proustissa on kysymys. Ei niinkään siitä mitä konkreettisesti tapahtuu vaan siitä mitä päässä tapahtuu, ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta, käsityksestämme ihmisistä ja näiden mielipiteistä, siitä kuinka mielipiteet ja asenteet muodostuvat ihmisten välillä ja kuinka perso ihminen on ”kuuluisuudelle”, haluaa epätoivoisesti kuulua porukoihin. Samalla kuudennessa osassa jälleen käsitellään taidetta (maalaus- ja kirjallisuustaidetta erityisesti), politiikkaa (Dreyfusin tapaus) ja todella paljon juoruja.
Albertine palaa kuvioihin muuttuneena, kypsyneenä ja valmiina kaikkeen. Seuraa omituisia hieman kiusaannuttavan oloisia ”vehtailukohtauksia”. Kertoja sanoo, ettei välitä enää Albertinesta, ja näkee tämän ikään kuin nyt todellisena, ei rakkauden sumentamana.
”Ne viehättävät yhdistelmät joita nuori tyttö muodostaa hiekkarannan, kirkkoveistoksen hiuspalmikoitten, puupiirroksen, kaiken sellaisen kanssa mistä johtuu, että hänessä joka kerta hänet tavatessaan ihailee viehättävää taulua, nämä yhdistelmät ovat katoavaisia. Yrittäkääpä elää yhdessä naisen kanssa, niin mitään ette enää näe siitä mikä teidät sai häntä rakastamaan; mustasukkaisuus tosin voi uudelleen yhdistää toisistaan loitonneet osapuolet.”
Fyysistä lähestymistä kuvataan lähinnä koomisesti, kliinisesti, kuin Kertoja tarkkailisi itseään samalla tavalla ulkoapäin kuin muitakin ihmisiä.
”…huulteni lyhyellä matkalla hänen poskiaan kohti silmissäni ehti vilahtaa kymmenen Albertinea; tästä nuoresta tytöstä oli tullut jumalolento, jolla oli lukemattomia päitä, viimeksi näkemäni väistyi aina uuden ja erilaisen tieltä kun yritin sitä lähestyä. Ainakin minä sen näin, tämän pään, kun vielä en ollut koskenut siihen, suloinen tuoksu huokui siitä sieraimiini. Mutta voi mikä pettymys! – sillä silmät ja sieraimet soveltuvat sijaintinsa puolesta yhtä huonosti suutelemiseen kuin huulet, joita ei ole sitä varten tehty – yhtäkkiä lakkasivat silmäni näkemästä, litistyneeseen nenääni ei enää kantautunut tuoksun tapaistakaan, ja näistä hankalista tuntemuksista päättelin, vaikken kaivatun ruusun makua tuntenutkaan, että suutelin parastaikaa Albertinen poskea.”
Kertoja kuin harjoittelee Albertinella käyttää tätä mystisen Madame de Stermarin korvikkeena. Madame de Stermarin kanssa sovitun illallisen odottaminen on pitkäveteistä puuhaa.
”Kun tunnit kietoutuvat keskusteluihin, niitä ei voi mitata eikä edes nähdä, ne haihtuvat pois, ja kaukana, hyvin kaukana hetkestä jolloin se livahti ulottuviltamme, nopsa aika ilmestyy jälleen piilostaan tarkkaavaisuutemme valokeilaan. Mutta yksin ollessamme jännitys, joka tuo mieleemme tuon vielä kaukana olevan ja hartaasti odotetun hetken yhtä säännöllisesti ja yksitoikkoisesti kuin kellon tikitys, jakaa tai pikemminkin moninkertaistaa tunnit kaikilla niillä minuuteilla, joita me ystävien seurassa emme olisi laskeneet.”
Lopulta tapaaminen ei onnistu, mutta Kertoja pääsee Guermantesien piireihin.
Luettuani tämän kirjan tuntui siltä, että olen istunut takapuoli puutuneena liian monta tuntia Guermanteseilla yksillä illallisilla, kunnes uudelleen selatessani muistin, että taisihan niitä olla kaksi? Joka tapauksessa, jos ei aiemmin ole saanut tarpeekseen seurapiireistä, nyt alkaa olla. Kertoja itsekin jo toteaa:
”Moneen otteeseen olin jo tehnyt eleen lähteäkseni ja ennen kaikkea vapauttaakseni juhlatilaisuuden läsnäoloni siihen iskostamasta tyhjänpäiväisyyden leimasta, yhden noista tilaisuuksista joita sentään kauan olin kuvitellut niin ihaniksi ja joka epäilemättä olisi sellainen ollutkin, ellei siihen olisi osallistunut häiritsevä silminnäkijä.”
Ihmiset tuottavat Kertojalle aina pettymyksen. Hän yrittää sanoa meillekin, ettei ylhäisö(kään) ole sitä mitä kuvittelemme.
”Ihmiset ympärillämme muistuttavat kovin vähän unelmiamme, mutta samanlaisia he silti ovat kuin nekin, joista olemme lukeneet kuvauksia huomattavien henkilöitten muistelmista ja joihin niin hartaasti olisimme halunneet tutustua.”
Tässä vaiheessa huomaan hieman myös ärtyväni Kertojalle, joka tuntuu laittavan itsensä koko ajan muiden yläpuolelle. Hän tarkkailee naisia yläpuolelta, kuinka nämä onnistuvat vastaamaan hänen laatuvaatimuksiinsa ja toisaalta seurapiirejä yläpuolelta kuinka älykkäämpi ja tietävämpi hän itse on. Keskusteluihin tämä tuntuu osallistuvan harvoin, oliko kirjallisuuskeskustelut oikeastaan ainoita, joissa näimme tämän painavasti ilmaisevan mielipiteensä?
Tämä ihailee taidetta ja naisia ja tarkkailee näitä vähän samalla tavalla. Tämä tarkkailee ihmisten välistä vuorovaikutusta ja vetää siitä, kylläkin kiinnostavia, johtopäätöksiä. En ole kyllästynyt Kertojan havaintoihin, mutta hahmo tuntuu itsekkäältä ja ylimieliseltä, se lienee tarkoituskin.
”Tällaisina minä heidät näin, ulkopuolella tuon kuulun Guermantesin nimen jonka puitteissa minä muinoin kuvittelin heidän sanoinkuvaamatonta elämäänsä, näin heidät nyt samanlaisina kuin muutkin miehet ja naiset, hieman ajastaan jäljessä vain näihin muihin verrattuina, mutta kumpikin eri tavalla kuten niin monissa Faubourg Saint-Germainin perheissä, joissa nainen on osannut pysähtyä kulta-aikaan, mutta mies on palannut menneisyyden nulikkaikään valitsemalla mahtipontisen Ludvig-Filipin vaimonsa ollessa vielä Ludvig XV:n ajassa.”
Näissä seurapiireissä pisteliäisyys ja ilkeily ovat ”henkevyyttä” ja Kertoja ehkä pyrkii siihen?
”Courvoisier’t eivät alkuunkaan antaneet älylle samaa arvoa kuin Guermantesit, eikä heillä myöskään ollut siitä samaa käsitystä. Guermantesin (tyhmänkin) mielestä älykkyys tarkoitti sitä, että asianomainen omasi terävän kielen, osasi sanoa ilkeyksiä, pystyi pitämään puolensa ja niin ikään päihittämään toiset keskusteltaessa maalaustaiteesta, musiikista, arkkitehtuurista, ja puhumaan englantia. Courvoisier’n suvulla ei ollut älykkyydestä yhtä myönteistä käsitystä, niin että ellei asianomainen sattunut kuulumaan heidän maailmaansa, se että hän oli älykäs merkitsi suurin piirtein samaa kuin että hän ’ei keinoja kaihtanut’. Heidän mielestään älykkyys oli ’sorkkarauta’, jonka avulla täysin tuntemattomat ihmiset murtautuivat mitä kunnianarvoisempiin salonkeihin, ja Courvoisier’t tiesivät kyllä että niille, jotka tämmöisiä ’tyyppejä’ ottivat vastaan, koitui siitä loppujen lopuksi aina jotakin harmia.”
Toisin sanoen, voit olla päässyt piireihin, mutta muista aina, että et oikeasti kuulu niihin…
Kertoja rakastui – tietysti – hetkellisesti myös Guermantesin herttuattareen (oli jo ihaillut ja stalkkaillut tätä aikaisemmissa osissa), mutta istuminen tämän illallisilla vie naisesta hohdon. Nainen onkin pinnallinen ja tämän käsitykset esimerkiksi taiteesta tietämättömiä.
”… ovathan Halsin taulut sentään aivan uskomaton nähtävyys. Olen sitä mieltä, että jos ne olisivat näytteillä ulkona ja joku saisi tilaisuuden nähdä ne vain ohikulkevan raitiovaunun korkeuksista, hänen kannattaisi avata silmänsä selkoselälleen.
Tyrmistyi kuullessani nämä sanat; niistä paljastui tietämättömyys tavasta jolla taiteelliset vaikutelmat muodostuvat, ja ne tuntuivat sen sijaan olettavan, että silmämme on pelkkä tuokiokuvia tallettava valokuvauskone.”
Hieman huvittavaa on herttuattaren kuvaaminen eräänlaisena kapinallisena: Jokin on ”Orianen tapaista” tai ”Se on Orianea se” tai kuvataan sen olevan ”Tyylipuhdasta Orianea”. Oriane on eräänlainen jengin johtaja, jota ihaillaan, olivat teot sitten typeriä tai rohkeita. Ja tämä käyttää ja ylläpitää valtaansa olemalla mahdollisimman pisteliäs ja arvaamattomalla tavalla ilkeä milloin kenellekin. Todellisuudessa tämä ei tunnu tekevän mitään kovin kiinnostavia, rohkeita tekoja lähinnä rikkoo sääntöjä istumalla ”tavisten” paikalle tai on jopa niin röyhkeä, että olisi mennyt juhlapäivällisille mustissa kengissä kun mekko on punainen. Näin isoa etikettivirhettä ei sentään edes herttua voi katsoa silmiensä läpi ja lopussa käydään pikaisesti vaihtamassa kengät. Jotain kertoo ”piirien” elämäntavoista, että herttuatar lähtee juhlapäivällisilleen vaikka on juuri kuullut ystävältään Swannilta, että tämä on kuolemansairas.
”Ensimmäistä kertaa elämässään hän joutui valitsemaan kahden näin perin erilaisen velvollisuuden välillä, eikä tiennyt pitikö hänen nousta vaunuihin lähteäkseen juhlapäivällisille vai sääliä kuolemaantuomittua miestä, ja koska hän ei soveliaisuussääntöjensä kokoelmasta löytänyt yhtään ohjenuoraa joka olisi auttanut häntä valitsemaan oikean tien, hän katsoi parhaaksi olla uskovinaan, että jälkimmäistä vaihtoehtoa ei ollut olemassakaan voidakseen totella edellisen vaatimuksia, jotka sillä hetkellä kysyivät vähemmän vaivannäköä, ja tuli siihen tulokseen, että paras tapa ratkaista ongelma oli kieltää se kokonaan.”
Swann tulee siis uudelleen kuvioihin. Lukija ei toki tiedä kuinka pitkäksi aikaa, sillä Proust heittelee hahmojaan sinne ja tänne ja koskaan ei tiedä mistä seuraava osa alkaa tai mitä se käsittelee, kuka siinä on keskiössä. Kertojan mielivaltaisilla ehdoilla mennään.
Swann tuo mukanaan tuon ajan ”identiteettipolitiikan”, eli Dreyfusin tapauksen. Kertoja kuvaa kuinka ”Hän näki nyt kaiken ihailemansa, kaiken halveksimansa, kokonaan uuden vertailukohteen, Dreyfusin tapauksen valossa.”. Jään miettimään, että ehkä on vääjäämätöntä, että isot periaatteelliset kysymykset ovat niin ratkaisevia, että niiden läpi näkee muutkin asiat toisin, ihmisetkin mielipiteineen. Dreyfusin tapaus on ollut aikansa merkittävä kysymys, joka on valaissut ihmisten näkemystä toisista ihmisistä, ihmiskäsitystä sitä kautta ajatusmaailmaa jostain syvästä näkökulmasta kokonaisuudessaan. Lopulta, uskon, että ihmiskäsityksemme ratkaisee sen mitä laajemmassakin mittakaavassa tapahtuu.
”Vain hölmöt kuvittelevat, että yhteiskunnallisten ilmiöiden laajat mittasuhteet tarjoavat oivan tilaisuuden tunkeutua syvemmälle ihmissielun salaisuuksiin; heidän pitäisi tajuta että nimenomaan yksilön syvyyksiä tutkiessaan he voisivat oppia ymmärtämään näitä ilmiöitä.”
Kirjassa on myös erikoinen kohtaus, jossa Kertoja vierailee paroni de Charlusin luona. Kertoja kuvaa herra Charlusin käyttäytymistä kummallisena, etäänä ja vihamielisenä, poistyöntävänä, hermostuu tästä ja on jo lähdössä. Herra Charlus kuitenkin ottaa tämän vielä ovella kiinni ja lupaa järjestää Kertojan Guermantesin ruhtinattaren, ylhäisönaisten ykkösen, kutsuille. Todellisuudessahan Charlusin ”peli” muistuttaa meitä jo monesta samankaltaisesta ”rakkaus-mustasukkaisuus -pelistä”, joita olemme matkan varrella saaneet seurata. Kertoja ei vain ehkä tajua sitä ollessaan nyt osapuoli?
Hienoimmat hetken kirjan parissa ovat edelleen mielestäni havainnot esimerkiksi Ajasta, muistoista, muistikuvista ja elämän kerroksellisuudesta.
“Siitäkö, että me emme elä näitä vuosia uudelleen niitten kronologisessa järjestyksessä, päivä päivältä, vaan jonkin aamun tai illan viileyteen tai helteeseen jähmettyneessä muistossa johon lankeaa milloin minkin eristetyn, suljetun, hievahtamattoman, pysähtyneen ja perimmäisen, kaikesta kaukana olevan maiseman varjo, siitäkö johtuu että ne asteittaiset muutokset, jotka eivät ainoastaan ulkopuolellamme vaan myös unissamme ja kehittyvässä luonteessamme johdattelivat meitä elämässä huomaamattomasti ajasta toiseen, aivan erilaiseen, puuttuvat nyt kokonaan? Jos me sitten elämme uudelleen toisen, aivan eri vuoteen liittyvän muiston, me koemme niitten välillä kaikkien puuttuvien ja unohdukseen vaipuneitten ajanjaksojoen ansiosta ikään kuin kahden vuoren välisen korkeuseron, ikään kuin täysin yhteensopimattomien aivan erityisten ilmastollisten olosuhteiden ja paikallisvärien välisen ylitsepääsemättömän kuilun.”
