Walter Isaacson: Leonardo da Vinci – The Biography
“His genius was of the type we can understand, even take lessons from. It was based on skills we can aspire to improve in ourselves, such as curiosity and intense observation.”
Walter Isaacson on nero, loistava kirjailija, joka valaisee toisen ihmisen elämää tehden sen yhtä aikaa samaistuttavaksi ja arkiseksi ja toisaalta hämmästyttäväksi ja erityiseksi. Olen lukenut Isaacsonilta myös kirjat Steve Jobsista ja kirjan Innovators, joka ei itse asiassa ollut ihan niin hyvä. Parhaimmillaan Isaacson on keskittyessään yhteen ihmiseen ja tämän merkitykseen syvällisesti. Kirjaa Elon Muskista on kehuttu ja vaikka se varmasti olisi tärkeäkin kirja tästä ajasta peilaten Muskiin, Musk on mielestäni niin vastenmielinen henkilö, että en ole pystynyt tarttumaan kirjaan. Mikä on tavallaan erikoista, olen kuitenkin voinut lukea kirjoja Maosta ja Leninistä, eivät mitään mukavia heppuja hekään.
Tämä kirja Leonardo da Vincistä on mielettömän inspiroiva. Ehkä erityisesti myös siksi, että Isaacson ei maalaa kuvaa jostain tavoittamattomasta neroudesta vaan asenteesta, jota kuka tahansa voi opetella, ja jota kannattaa opetella: “Be curious, relentlessly curious.”
Lopussa Isaacson pohtii myös sitä oliko da Vinci ”menestynyt” vai monen toteutumattoman projektin väliin pudonnut epäonnistuja. Leonardo da Vinci hahmotteli milloin mitäkin suunnitelmia, ja tätä pidettiin usein hulluna. Isaacson kirjoittaa, kuinka edelleen osa ihmisistä pitää tätä vähän epäonnistuneena koska tämä teki myös noloja juttuja. Monia sellaisia, joista ei rakennettu arvostettua uraa. Mitä jos Leonardo da Vincin elämä ei ehkä modernin excel-johtamisen näkökulmasta ollut tuloksellista, mutta inhimillisestä näkökulmasta sitäkin merkityksellisempää?
Uteliaisuus, kokeilu ja leikki sytyttää. Tylsyys, toistaminen ja totisuus uuvuttaa.
“So the world’s most famous smile is inherently and fundamentally elusive, and therein lies Leonardo’s ultimate realization about human nature. His expertise was in depicting the outer manifestation of inner emotions. But here in the Mona Lisa he shows something more important: that we can never fully know true emotion from outer manifestations. There is always a sfumato quality to other people’s emotions, always a veil.”
