Hannu Mäkelä: Proust on Proust – Matka aikaan, paikkaan ja ihmiseen
”Mahdoton voi olla mahdollista sattumien kautta.”
Suunnilleen vuosi sitten luin ensimmäistä kertaa paikasta nimeltä Balbec. Nyt olen käynyt siellä, monellakin tavalla.
Balbec on Atlantin rannalla sijaitseva fiktiivinen paikka, jossa Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -kirjan Kertoja viettää kesiään. Paikka ei kuitenkaan ole pelkkää mielikuvitusta, sen esikuvana on Cabourg, Marcel Proustin oma kesäkaupunki. Kirja, josta luin Balbec-Cabourgista, oli tuleva Hannu Mäkelän kirja Proust on Proust, jonka Levoton lukija kustansi ja joka ilmestyi viime vuoden toukokuussa. Kirjassa Mäkelä käy läpi niin Proustin elämää kuin teostakin, sekä omakohtaista matkaa kirjailijan ja tämän tekstin kanssa. Se on kuin matkaopas, jonka luettuaan haluaa ja uskaltaa lähteä matkalle, joka on oleva polveileva ja mutkainenkin.
Alkoi siis vähän syvällisempikin matka Proustin maailmaan. Proustin klassikkoteoshan on sellainen, että se ”pitäisi” olla luettu. Se on teos, josta ajattelee, että ”sitten joskus, kun on enemmän aikaa, luen sen”. Tai näin ainakin itse ajattelin vuositolkulla, kunnes Mäkelän kirja sysäsi minut ja muutaman muun matkalle, jonka loppusuoralla nyt olemme. Proustin teos on suomeksi jaettu 10 osaan ja olemme lukeneet yhden osan kuukaudessa. Tällä hetkellä menossa on toiseksi viimeinen, osa 9. Matkan loppu häämöttää ja se mikä alussa tuntui raskaalta ja työläältä, tuntuu nyt kevyeltä kulkea. Samalla alkaa jo etukäteen kaivata nähtyjä maisemia ja matkakavereita. Nytkö se jo loppuu…
Mutta ensin Cabourgiin.
Olen miettinyt tällaisten kirjallisten pyhiinvaellusmatkojen merkitystä. Mitä järkeä on matkustaa Cabourgiin vain siksi, että Proust on viettänyt siellä kesiään, kuvaa maisemaa ja tunnelmaa teoksessaan? Mitä järkeä on käydä Simone de Beauvoirin ja Jean-Paul Sartren haudalla, Virginia Woolfin Sussexin talossa tai Michel de Montaignen patsaalla Pariisissa? Miksi Marcel Proustin sängyn, Claude Monet’n keittiön tai Vincent van Goghin hermoparantolan kokeminen on merkityksellistä? Miksi suunnittelen matkaa Jane Austenin kotitalolle?
Ensinnäkin pidän kirjailijoita sankareina. Hyvä kirjailija sanoittaa elämää tavalla, joka lisää omaa ymmärrystä maailmasta, muista ihmisistä ja itsestä. Kirjailijan nuottiin ja tyyliin voi rakastua, joku puhuu sellaisessa sävellajissa, joka heti tuntuu tutulta ja samalla elämää rikastuttavalta.
Nähdä sama maisema, jonka Vincent van Gogh maalasi tai jota Marcel Proust kuvaa kirjassaan, on tapa jakaa inhimillinen kokemus aikojen yli. Siinä on jotain kohottavaa katsella Cabourgin rannalla Atlantin valtameren riehumista eri vuorokauden aikojen valaistuksessa ja ajatella, että tätä samaa (ja silti eri) liikettä Proust on havainnoinut samalla kun mielessä on syntynyt sanoja, virkkeitä, kappaleita, lukuja, seurapiirikeskusteluja, rakkaushuolia ja muistojen luomia mielikuvia. Nähtyäni meren eri värit ja liikkeet, voin kuvitella paremmin niin Elstirin maalaukset kuin aistia Balbecin kesien kiihkon. Balbecia Kertoja maalaa teoksessa sanoin, kuten Mäkelä kuvaa, niin kiehtovaksi, että lukijalle käy kuten Hannu Mäkelälle, että pakostakin alkaa tutkailla matkustamisen mahdollisuuksia Cabourgiin, jossa kuuluisa Le Grand Hôtel edelleen on.
Päädymme hotelliin yöllä eikä ympäristöstä oikein osaa sanoa mitään. Atlantin valtameri pauhaa kun avaa ikkunan. Nukahdamme nopeasti. Kun sitten aamulla avaan hotellihuoneen verhot, ajattelen, kuinka Proust kuvaili tapahtumaa:
”Mutta jo aikoja sitten olin avannut omat ikkunaverhoni kärsimättömänä näkemään millainen oli Meri, joka sinä aamuna leikitteli rannalla kuin merenneito. Sillä yksikään Meri ei viipynyt päivää kauempaa. Seuraavana aamuna siellä oli toinen, joka joskus muistutti edellistä. Mutta en koskaan nähnyt samaa toistamiseen.”
(Blogikirjoitus jatkuu kuvan jälkeen.)
Proust majaili siis Le Grand Hôtelissa, jossa mekin kävimme. Hotellissa erikoisuutena muuten on se, että mihin tahansa vuorokaudenaikaan huoneeseen voi tilata madeleine-leivoksia, jotka kuulemma ovat juuri ”niitä madeleine-leivoksia”, joita Proust on nauttinut, eli samalla reseptillä tehtyjä.
Mäkelän kirja sysäsi liikkeelle unohtumattoman lukukokemuksen, jota on vaikea kuvailla. Meitä on n. 300 piiriläistä, joista 50-80 tapaa joka kuukausi etäpalaverissa, jossa sen kuukauden vieraan kanssa käymme läpi teosta ihmetellen, ihaillen, pohtien, välillä vähän uuvuksissakin. Teos on monipolvinen kertomus ihmisestä, ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta ja siitä todellisuudesta, jonka kollektiivisesti yhdessä luomme. Se ei päästä ihmistä helpolla vaan valaisee ihmisen luonteen ikävimmät puolet, mutta ei ilman koomista sivuääntä. Se kuvaa taidetta ja sen merkitystä ihmiselle ja elämälle, todellisuudellekin ja muistojen alati läsnäolevaa taustamusiikkia ihmisen elämässä. Se on yhtä aikaa sietämätön ja nerokas ja mikäli olen ymmärtänyt oikein, meitä odottaa vielä todellinen ”grande finale” kirjan viimeisessä osassa.
Proust ehkä tosiaan voi muuttaa elämäni, kuten Alain de Botton lupasi. Kiitos siitä Hannu Mäkelälle ja kirjalle Proust on Proust, joka tönäisi liikkeelle.
