Tua Forsström: Mutta kuvittelin että sydän ei tunne rajoja (suom. Caj Westerberg)
”On puurtarhoja sateessa
On sitruunapuita yössä
On öinen käännös jossa me olemme
mitä olemme: sisämaan sademetsää, kiveä, hitaasti
virtaavaa vettä”
Voiko olla totta? Olisiko niin, että yhtäkkiä tajuan runouden!
Runous on minulle vaikea kirjallisuudenlaji. Runo tuntuu olevan kuin arvoitus, joka pitää ratkaista. Koska olen ratkaisukeskeinen luonne, en helposti pysty lepäämään runossa vaan pyrin sen ytimeen, tarkoitukseen, jonka kirjoittaja on sinne piilottanut. Tajuanko varmasti runon ”oikein”.
Ratkaisu lipsuu kuitenkin aina käsistä kuten zen-buddhalainen koan, kysymys, jota ei voi ratkaista. Kuuluisimpia näistä mm. ”millainen ääni syntyy yhtä kättä taputtaessa?”. Ratkaisua ei ole, tässä tavoitellaan valaistumisen kokemusta.
Mitä jos runoa ajattelisikin eräänlaisena koanina: kokemisen, ei ajattelun toimintana?
Mitä jos runo onkin juuri se ohimenevä syvän läsnäolon kokemus hetkessä? Runo on tavallaan napannut nopeasta elämänvirrasta pienen levähdyspaikan, johon voi istahtaa. Ja olla. Sitruunapuita yössä. Hitaasti virtaavaa vettä.
”Pahasti rusikoitu sydän
Yö on vihreä kuun alla
Ei hämärry Ei hämmenny mistään
Kaikki ajelehtii, sen me opimme”
Kaikki ajelehtii.
Tua Forsströmiltä löytyy runo, jota olen käyttänyt monessa yhteydessä kuvaamaan sitä tunnetta, kuinka teeskentelemme, että ohitamme kipeitä asioita nopeasti ja siirrymme eteenpäin. Vaurioita kuitenkin syntyy.
”Aivan kuin vaurioita
ei syntyisi
Sinistä steariinia valuu matolle
Sumua, rakeita Jäämyrskyt
Mutta vaurioita syntyy
ja monia muita vaurioita”
Ja selvää on, ettei runoja kannata lukea kuin romaania (kuten olen levottomana tehnyt). Vaan antaa niiden tarjota se levähdyspaikka. Olisiko sopiva tahti vaikka runo päivässä?
