Milan Kundera: Kiireettömyys (suom. Annikki Suni)
”Miksi kiireettömyydestä nauttiminen on kadonnut? Voi, missä ovat entisaikojen vetelehtijät? Missä ovat nuo kansanlaulujen sankarilliset tyhjäntoimittajat, nuo kulkurit jotka maleksivat myllyltä toiselle ja nukkuivat paljaan taivaan alla? Ovatko he kadonneet samalla kuin maalaistiet, niityt ja metsäaukeat, luonto?”
Kiireettömyys on Kunderan (1929-2023) ensimmäinen ranskan kielellä kirjoitettu romaani. Kundera syntyi Tsekkoslovakiassa ja jouduttuaan hankauksiin maansa hallinnon kanssa, asettui vuonna 1975 asumaan Ranskaan. Hänen ranskankielisissä romaaneissa esittelytekstissä lukee, että kirjailija on ”né en Tchécoslovakie. En 1975, il s’installe en France’.” Kundera on itse kertonut, että on aina ollut intohimoisen kiinnostunut ranskalaisesta kulttuurista ja kielestä ja kunnianhimoisesti halunnut olla osa ranskalaisen kirjallisuuden perinnettä ja tämä on ollut iso syy muuttoon juuri Ranskaan. Kommunistisen hallinnon alistamana eläminen ei toki lisännyt intoa pysyä synnyinmaassakaan. Ajattelen, että Kundera kuitenkin lähti ennemmin jotain kohti kuin jostain pois. Osaksi jotain itselleen kulttuurisesti tärkeää ja ominaista.
Kiireettömyys ei ehkä ole Kunderan hienoin teos, mutta tykkään tästä silti. Kirja on jo melkein 30 vuotta vanha (ilmestynyt 1995) ja sen paperi on muuttunut tummankeltaiseksi, reunoilta vaaleanruskeaksi, sivut tuntuvat pölyisiltä.
Oikeastaan en edes muistanut, että tämä on romaani, ennemmin muistin sen filosofisena pohdintana ajasta, ajan kulusta, muutoksesta kohti modernia, nopeaa maailmaa. Tämä on myös pohdintaa ”maineesta”, kuuluisuudesta, substanssista ja huomiosta. Yhä useampi on Kunderan määritelmän mukaisesti ”tanssija”, joka on vailla yleviä tavoitteita, ainoana toiveenaan olla huomattu, kuuluisa:
”Tanssija eroaa poliitikosta siinä ettei halua valtaa vaan kunniaa; hän ei halua pakottaa maailmaa mihinkään yhteiskuntajärjestelmään (ei välitä niistä vähääkään) vaan haluaa haltuunsa näyttämön levittääkseen omaa säteilyään.”
Kiireettömyydessä on kaipuuta menneeseen, ehkä omaan makuuni hieman liikaakin. Silti se pohdiskelee aikaa, kiirettä, vetelehtimistä ja sen tarvetta kiinnostavasti. Jään itse miettimään erityisesti tämän ”matemaattista kaavaa” liittyen muistiin ja unohdukseen, hitauteen ja nopeuteen. Mitä se kertoo minusta, joka kuljen paikasta toiseen aina vauhdilla, suorastaan etukenossa, päästäkseni tulevaisuuteen nopeammin…
”Kiireettömyyden ja muistin, nopeuden ja unohtamisen välillä on salainen side. Otetaan esimerkiksi yksi kaikkein tavallisimmista tilanteista: mies kävelee kadulla. Hän haluaa yhtäkkiä muistaa jotakin, mutta se ei tule mieleen. Sillä hetkellä hän aivan ajattelematta hidastaa askeleitaan. Sen sijaan ihminen, joka yrittää unohtaa äsken kokemansa kiusallisen tapauksen, kiihdyttää tietämättään kävelyvauhtiaan, aivan kuin haluaisi päästä kauemmaksi siitä mikä on vielä ajassa liian lähellä häntä.
Ihmiselämän matematiikassa tämä kokemus saa kahden alkeellisen yhtälön muodon: kiireettömyyden aste on suoraan verrannollinen muistin voimakkuuteen; nopeuden aste suoraan verrannollinen unohduksen voimakkuuteen.”
