“The self changes, always; we can’t keep it in place. So instead of self – selves.”
Amina Cainin kirja kirjoittamisesta, A Horse at Night – On Writing, ei oikeastaan ole kirja kirjoittamisesta. Se on enemmän kirja tavasta katsoa. Se on kirja asioiden hahmottamisesta, näkökulmista ja kokemisesta. Kirjoittaminen tulee vasta sen jälkeen. Tämä ei ole kirja, jossa on 10 ohjetta tulevalle kirjailijalle tai esseistille. Tämä on henkilökohtainen kirjoittajan matka, sellainenkin, jossa koetaan kateutta siitä mihin ei itse pysty.
Samalla tämä on vähän vieraannuttava. Niin älykäs ja henkevä, että siihen samaistuminen millään tasolla on aika vaikeaa. Samalla kun kirjoittaja puhuu rehellisyyden, suoruuden ja vapauden tarpeesta, tuntuu siltä, että tämä vähän pidättelee ja piileskelee älyllisyyden takana.
Silti, kirjasta jää lempeä ja kevyt olo; luovuus on monenlaista. Ensisijaisesti luovuus on kai sitä, kuinka katsoo asioita ja kuinka pystyy ilmaisemaan sen mitä näkee omalla tavallaan. Kuinka välittää ainutlaatuinen oma tapa kokea maailma ja elämä.
Kirjassa on monta kiinnostavaa näkökulmaa, yksi niistä liittyy elämän ja ehkä erityisesti taiteen kokemiseen, yksin vai yhdessä?
“When another person is accompanying you, they fill the space between you and certain kinds of experience.”
Ajatus vastaa omaa kokemustani. Kokeminen yhdessä vaatii helposti sanallistamista ja jakamista liian nopeasti. Yhdessä kokemiseen liittyy myös jotain velvollisuutta: viihtyykö tuo toinen, onkohan tämä esitys, jonka valitsin sen mielestä ihan hölmö, väsyttääköhän sitä? Yksin on vapaampi olemaan kokemisen tilassa ja toisaalta kokemusta ei tarvitse heti analysoida, siihen ei tarvitse saada muita näkökulmia, sitä voi makustella rauhassa.
Oikeastaan pitäisi luoda sääntö siitä, että heti taidekokemuksen jälkeen ei saisi yrittää jakaa siitä syntyneitä ajatuksia ja tunteita. Pitäisi antaa sille aikaa laskeutua ensin omaan kehoon ja mieleen ja vasta sen jälkeen jakaa kokemuksia?
Kiinnostavaa oli myös havainto siitä kuinka oma aika luovuudelle voi myös olla haitaksi:
“Too much time alone is just as risky as not enough, for it allows us to sink into our cyclical patterns of thought and narrative.”
Samalla kun oman kokemusmaailman jakaminen vaatii omaa tilaa ja hiljaisuutta ympärilleen se ehkä vaatii myös elämää ja muiden kokemuksia asettuakseen osaksi kokonaisuutta. Itse tarvitsee muiden näkemyksiä ja kokemuksia jotta ei jää pyörimään omiin luuppeihin, tuttuihin kuvioihin, mukavuusalueelle.
Amina Cain käsittelee kirjassa niin Marguerite Duras’ta kuin Annie Ernaux’ta ja omaa riittämättömyyttään. Tämä on myös kirja lukemisesta, kirjailija ikään kuin hakee voimaa ikonisista kirjailijoista. Kiinnostavin uusi näkökulma liittyy itselleni kuitenkin Tove Janssoniin. Cain aloittaa puhumalla säästä, tai oikeastaan talvesta. Hän asuu itse Los Angelesissa ja on ehkä juuri siksi viehättynyt (puuttuvasta) talvesta. Jää, lumi, kylmä ovat vieraita elementtejä ja siksi kiehtovia. Cain on ihastunut Tove Janssonin Kunniallinen petkuttaja -kirjaan, joka on itselleni Janssonin tuotannosta suosikkeja. Se on tarina petkuttamisesta, luottamisesta, hyväntekemisestä, motiiveista ja erityisesti ihmisten välisestä (usein hankalasta) kanssakäymisestä. Kirjassa on minusta monta mielenkiintoista juonta ja asiaa. Ihmisten välinen kanssakäyminen, joka perustuu kohteliaisuuteen. Miksi ihmiset ovat kohteliaita, haluavatko he aina jotakin itselleen? Onko hyvä miettiä aina muiden ihmisten motiiveja? Kumpi on onnellisempi, se, joka “näkee” kaiken petollisuuden vai se, joka naiivisti ei?
Cain näkee kirjassa kuitenkin elementin, jota itse suomalaisena en edes ole huomannut.
“Tove Jansson’s novel The True Deceiver is literally half snow: the narrative would be so different without it. The snow is part of what makes the relationship between Katri Kling and Anna Aemelin so uneasy, and it adds to the uneasiness in Katri herself:
Inside the snow banks were deep, narrow tunnels where the children had dug hideouts for themselves during thaws. And outside stood their snowmen, snowhorses, formless shapes with teeth and eyes of bits of tin and coal. When the next hard freeze came, they poured water over these sculptures so they’d harden to ice. One day Katri paused before one of these images and saw that it was a likeness of herself.
A portrait of Katri, in ice.”
En ole koskaan ajatellut, että juuri lumi ja jää olisivat erityisen tärkeä osa tätä tarinaa. En ole huomannut niiden symboloivan sitä kylmyyttä, joka Katrin tavassa nähdä muut ihmiset ja ihmisten väliset suhteet on. Mutta kuinka kauniisti Cain tämän tosiaan tajuaa. Tietysti, ajattelen heti. Juuri lumi ja jääveistos on tarinassa oleellinen taso.
Kuinka en ollut sitä huomannut?
Cainin kirjasta Guardianin arvio täällä.
