“So why were people so afraid of her then?”
Caroline Zoob, joka on kirjoittanut teoksen Virginia Woolf’s Garden vuosistaan Virginia Woolfin maaseutukodin, Monk’s Housen, hoitajana, kertoi, että yksi yleisimmistä kysymyksistä, joita hän kuuli vierailijoiden esittävän talokierroksilla, oli: “Miksi ihmiset oikein pelkäsivät häntä?”
Tosiasiassa näytelmällä ja sittemmin elokuvalla Who’s Afraid of Virginia Woolf ei ollut mitään tekemistä Virginia Woolfin kanssa. Paitsi nimi, joka sekin tuli sille sattumalta. Näytelmän nimi Who’s Afraid of Virginia Woolf? syntyi, kun sen kirjoittaja Edward Albee näki lauseen kirjoitettuna saippualla baarin peiliin Greenwich Villagessa noin vuonna 1954. Albee on kertonut, että hänelle jäi heti mieleen lauseen leikkisä, mutta syvällinen sävy, jonka hän ymmärsi parodisena muunnelmana lastenlaulusta Who’s Afraid of the Big Bad Wolf? Siinä yhdistettiin leikkisä kysymys modernistikirjailija Virginia Woolfiin.
Albee itse tulkitsi nimen tarkoittavan ”kuka pelkää elää ilman illuusioita?” – keskeistä teemaa näytelmässä, jossa aviopari George ja Martha pakenevat todellisuutta petoksiin, alkoholiin ja illuusioihin. Ja jossa lopulta riisutaan naamiot, kuten nykyään on muodissa sanoa.
Vuoden 1962 kieppeillä Edward Albee kirjoitti Leonard Woolfille ja kysyi, voisiko hän käyttää tämän vaimon, edesmenneen kirjailijan nimeä näytelmänsä nimessä. Leonard antoi luvan, ja kun näytelmä saapui Lontooseen, hän meni myös katsomaan sen ystävänsä Peggy Ashcroftin kanssa. Myöhemmin hän kirjoitti Albeelle, ylisti näytelmää ja ehdotti mahdollista yhteyttä sen ja erään Virginia Woolfin kirjoittaman tarinan välillä:
”Pidimme siitä molemmat suunnattomasti. Se on niin hauska ja samalla liikuttava, ja se käsittelee todella elämän tärkeitä asioita. Mikään ei ole harvinaisempaa ainakaan Englannin näyttämöillä. Mietin, oletko koskaan lukenut lyhyttä kertomusta, jonka vaimoni kirjoitti ja joka on julkaistu kokoelmassa A Haunted House? Sen nimi on Lappin and Lapinova. Yksityiskohdat ovat täysin erilaisia, mutta teema on sama kuin kuvitteellisessa lapsessa näytelmässäsi.”
Vaikka tiesin, että näytelmä ja elokuva eivät kerro Virginia Woolfista, olen sen verran humaltunut Woolf-lukupiiristä, että kaikki viittaukset Woolfiin saavat silmät kiilumaan. Niinpä kuuntelin Philip Gefterin kirjan Cocktails with Martha and Geoge, joka kertoo näytelmän synnystä, merkityksestä ja myöhemmin siitä tehdyn elokuvan tekemisestä kaikkine draamoineen Elizabeth Taylorin ja Richard Burtonin kanssa. Kirjan loppu, jossa kerrotaan elokuvan tekemisestä, on erityisen kiinnostava, vähän kuin lukisi hyvin toimitettua ja laadukasta juorulehteä, mehukkaita ja kiinnostavia juttuja riittää.
Lopulta kirja ei ole vain yhdestä avioliittoa käsittelevästä näytelmästä tai elokuvasta. George ja Martha (tiesitkö muuten, että nimissä on symboliikkaa, ne tulevat George Washingtonin, Yhdysvaltojen ensimmäisen presidentin ja hänen vaimonsa nimistä) äärimmäisine avioriitoineen auttaa ehkä ymmärtämään läheisten liittojen dynamiikkaa ja taustavirtoja. Samalla tavalla Elizabeth Taylorin ja Richard Burtonin dramatiikka ja toisaalta elokuvan ohjaajan Mike Nicholsin (jonka ensimmäinen elokuvaohjaus tämä muuten oli) ja käsikirjoittajan Ernie Lehmanin välinen tiivis työsuhde avaavat kaikkien läheisten liittojen viha-rakkaustematiikkaa. Oli kyse sitten avioparista tai työparista, ystävyydestä tai rakkaudesta.
Gefterin kirja on kiinnostava kurkistus koko produktion historiaan ja konkretiaan. Jo näytelmä oli kulttiklassikko, herätti tunteita (myös ja erityisesti paheksuntaa), se rikkoi tavan kertoa avioliitoista ja paljasti jotain, mikä todennäköisesti oli jokaisessa liitossa läsnä, vaikka se muilta piilotettiinkin: ristiriitoja, unelmia ja niiden särkymistä, epätäydellisyyttä, rooliodotuksia ja -pettymyksiä.
”Albee always said that Act IV of the play was when the audience leaves the theater, and the couples argue all the way home.”
Elokuvan tekeminen oli sitten oma draamansa ja sitä kirjassa käsitellään vetävästi. Gefterin kirja kuvaa tuotannon kaaosta, riitoja (mm. siitä onko elokuva mustavalkoinen vai värillinen) ja toisaalta valmiin elokuvan merkitystä. Kaikkien myrskyjen, aikataulujen pettämisten ja budjettien ylitysten jälkeen käsissä oli kulttiklassikko.
Hollywood Reporter luonnehti:”Välitön elokuvaklassikko.”
The New York Times: ”Upea voitto uhkarohkeudesta.”
Jopa Albee itse kehui elokuvaa – mutta huomautti, että käsikirjoitus oli hänen näytelmänsä sanasta sanaan.
Who’s Afraid of Virginia Woolf? -elokuva sai useita Oscar-palkintoja. Vuoden 1967 Oscar-gaalassa elokuva oli ehdolla 13 kategoriassa ja voitti viisi palkintoa. Se oli ensimmäinen elokuva, joka sai ehdokkuuden kaikissa mahdollisissa kategorioissa, joihin se oli kelpoinen.
Parhaan naispääosan palkinnon voitti Elizabeth Taylor, joka ei kuitenkaan ollut noutamassa palkintoaan gaalassa sillä Richard Burton ei voittanut omassa kategoriassaan samasta elokuvasta parhaan miespääosan palkintoa. Pariskunta oli niin turhautunut siitä, että Richard Burton hävisi parhaan miespääosan palkinnon, ettei Taylor suostunut edes pitämään lehdistötilaisuutta kahteen viikkoon. Niukan kiitospuheen hänen puolestaan Oscar-gaalassa piti Anne Bancroft.
Tämä ei ole välttämättä kirja Virginia Woolfin fanille, mutta muutoin kiinnostava teos luovasta prosessista, taustoista ja ihmisistä.
New York Times toteaa kirjasta: ”What a document dump!”. Wall Street Journal toteaa, että ”Mr. Gefter’s account is good, harrowing fun”.
