Kuolevaisuudesta – Atul Gawande: Being Mortal

Kirsi     17.10.2015     ,

Avainsanat:

”In the end, people don’t view their life as merely the average of all of its moments – which, after all, is mostly nothing much plus some sleep. For human beings, life is meaningful because it is a story. A story has some sense of a whole, and its arc is determined by the significant moments, the ones where something happens.”

Atul Gawanden kirja Being Mortal – Illness, Medicine, and What Matters in the End on häiritsevä ja lohduttava yhtäaikaa. Se on kuten Oliver Sacks toteaa ”Essential and insightful book for our times”.

Kirjan perusasetelma on lääkärin pohdinta siitä, onko lääketieteen kehitys johtanut siihen, että elämää pyritään pitkittämään sen sijaan että pyrittäisiin hyvään elämään. Gawande käsittelee asiaa monesta näkökulmasta, kuolevaisuuden ollessa kaiken ytimessä. Kirjassa käydään niin hoitokodeissa kuin saattohoidossakin. Hän käy läpi useita oikeita sairaustapauksia inhimillisesti ja lämpimästi: milloin esimerkiksi ei kannattaisi enää ottaa lisähoitoa jos joka tapauksessa saavutettu lisäaika on vähäistä ja toisaalta tuskaista? Kuinka vakavasti sairaiden ihmisten kanssa tulee puhua? Kuinka keskustella kuolemansairaan kanssa, jotta tietää todellisuudessa mitä tämä haluaa kun tulee tiukka paikka eikä hän pysty enää itse päättämään?

Ja tässä sanottakoon heti, että Gawande ei ole erityisemmin eutanasian kannattaja vaikka häntä hyvä kuolema kiinnostaakin.

Gawande kertoo jokaisen tapauksen empaattisesti pohtien. Myös oman isänsä. Mieleenpainuvaa oli esimerkiksi erään kuolemansairaan vanhan miehen keskustelu tyttärensä (joka oli sairaanhoitaja) kanssa. Tytär kysyi, että mikä on isälle tärkeää. Mikä on vielä tälle elämää, siis sellaista, että hän haluaa, että keinotekoisestikin pidetään elämää yllä. Isä, akateemikko, totesi, että niin kauan kuin hän pystyy nauttien syömään suklaata ja jäätelöä ja katsomaan urheilua, hänellä on elämää. Gawande toteaakin, että me emme nykyelämässä enää keskustele kuolemasta, emmekä todellisuudessa tiedä läheistemmekään tarpeista kovin paljoa.

Synkästä aiheesta ja ahdistavistakin kohtaloista huolimatta kirjassa on myös iloa. Kuten tarina nuoresta lääkäristä, josta tuli hoitokodin ylilääkäri/johtaja. Lääkäri oli utelias kokeilemaan uusia asioita huomatessaan, että suurin osa hoitokodin asukkaista oli kuin pystyyn kuolleita. ”The aim was to attack what he termed the Three Plagues of nursing home existence: boredom, loneliness, and helplessness. To attack the Three Plagues they needed to bring in some life.”

Niinpä hän ehdotti ”vähän uudistuksia” ja haki rahoitusta seuraavaan: 2 koiraa, 4 kissaa, 100 lintua, huonekasveja joka huoneeseen ja vihannespuutarha takapihalle.

Ei varmaankaan ollut yllättävää, että suunnitelmista oltiin häkeltyneitä:

”You’ve got be out of your mind! Have you ever lived in a house that has two dogs and four cats and one hundred birds?

And he said, No, but wouldn’t it be worth trying?”

Ja niin kokeiltiin. Fantastisin tuloksin. Miksi? Siksi, että ihminen tarvitsee, iästä tai kunnostaan riippumatta elämälleen jonkun tarkoituksen, tekemistä. On se sitten koiran ulkoiluttamista tai vihannespuutarhan hoitamista. Eikä siitäkään ole haittaa, että helmikuussa voi kuunnella huoneessaan linnunlaulua.

Kirja on ollut 52 viikkoa New York Timesin bestseller-listalla. Eikä ihme. Elämme vanhemmiksi kuin koskaan. Mutta millä lailla?

Ja miksi kirja oli mielestäni häiritsevä? Isoäitini kuollessa muutama vuosi sitten, hän oli loppuvuodet hoitokodissa. Olisiko itse pitänyt sittenkin tehdä vielä enemmän? Ja mitä se olisi ollut? Miksi arki kiireineen estää pysähtymästä ja tekemästä ehkä vähän hankaliakin päätöksiä; olisiko mummi voinut asua meillä?

Entä lohduttava? Olisipa siellä ollut tuo nuori lääkäri, joka halusi tehdä kokeiluja. Jossain on. Ehkä enenevässä määrin jos pohdimme näitä asioita enemmän ja näemme elämän (ja kuoleman) toisella tavalla.

Molemmissa on parhaimmillaan tarkoitus.