Siinä missä Kadonnutta aikaa etsimässä -teoksen ykkösosa oli utuista muistelua ja jonkinlaista unennäön ja toden välimaastoa, kakkososassa päästään jo toimintaan. Oikeastaan Swannin rakkaus voisi hyvin olla nimetty myös: Sairaus nimeltä Swannin rakkaus. Rakkaus tuntuu olevan pakonomainen, omistamiseen tähtäävä vankila. Ykkösosassa Kertoja joutui samankaltaisen kiihkon valtaan pakonomaisessa tarpeessaan äidin suudelmaan, nyt Swann on omassa vankilassaan pakonomaisen rakkauden (jos sitä voi rakkaudeksi kutsua) takia.
Opetus voisi olla: pakkomielle tekee ihmisestä vangin.
Kakkososa myös jotenkin alleviivasi kadotettua/hukattua aikaa. Turhanpäiväisissä salongeissa pahantahtoinen juoruaminen tuntuu elämän tuhlaamiselta. Toisaalta kirja samalla korostaa myös sitä, kuinka olemme sosiaalisen kontekstimme ”tuotteita”, eli teemme asioita tullaksemme hyväksytyksi joukkoon, olemme persoja kehuille ja sille, että olemme jossain ”sisäpiiriä” ja tulemme käyttäytyneeksi vähemmän mairittelevalla tavalla suhteessa ”ulkopuolisiin”. Samalla Swann tullessaan erotetuksi Verdurinien salongin vakituisista huvittavasti käänsi koko asetelman sellaiseksi, että ei arvostanutkaan koko porukkaa: kun ei pääse mukaan on inhimillistä ryhtyä ääneen parjaamaan:
”Onneksi minä lillun niin monen tuhannen metrin päässä pohjavesistä, missä sellaiset likaiset panettelut litisevät ja lotisevat, jotta jonkun Verdurinin akan pilkka pystyisi ryvettämään minua, hän huusi katseensa nostaen ja ryhdistäytyi ylpeästi takakenoon.”
Mutta siis rakkaus.
Kuten jo sanoin, en ole varma voiko tätä pitää rakkautena. Ennemmin mieleen tulee jonkinlainen mielen nyrjähdys, joka johtaa pahenevaan pakkomielteeseen. Tai parisuhdepeli, jossa molemmat leikkivät toistensa (ja samalla omiensa) tunteilla lähentyen ja loitontuen manipulatiivisesti saadakseen toisen ”ansaan”.
Verdurinin salonki, jossa on sivistymätön ja typerä emäntä, joka mustasukkaisena ja itsekkäänä vanginvartijana kontrolloi ”vakituistensa” elämää ja asemaa on rakkauden jonkinlainen näyttämö ja kuumemittari. Kun Swann ”pääsee” salonkiin Odetten siivellä asiat menevät hyvin, Odette haluaa enemmän Swannia kuin Swann tätä, kaikki hyvin. Kun sitten salongin ovi sulkeutuu, asiat ovat jo kääntyneet päinvastoin: kun Swann eräänä iltana menee salonkiin ja Odette onkin jo lähtenyt, tämä kokee menettäneensä jotain, jota on pitänyt itsestäänselvänä ja alkaakin pakkomielteisesti haluta Odettea. Asiat alkavat mennä alamäkeä nopeasti.
”Riittää, että rupeamme pitämään vain hänestä ja yksinomaan hänestä. Ja tämä ehto toteutuu, kun – siinä silmänräpäyksessä, jolloin hän pujahtaa käsistämme – hänen seurassaan nauttimamme mielihyvän kaipuu väistyy välittömästi ahdistuneen halun tieltä, joka kohdistuu tähän samaan henkilöön, mielettömän halun, jota tätä maailmaa säätelevien lakien mukaan on mahdoton tyydyttää ja vaikea parantaa – järjettömän ja tuskallisen halun tieltä, joka tähtää toisen ihmisen omistamiseen.”
Lukija on kertomuksesta ehkä vähän hämillään. Miksi Swann niin hullaantui naiseen, jota ei arvostanut oikeastaan millään lailla?
”Matkalla Odetten luokse hän kuvitteli jo etukäteen, miltä tämä näyttäisi, niinkuin aina, kun heidän oli määrä tavata, ja hänellä oli sellainen tarve pitää kauniina toisen kasvoja ja rajoittaa ruusuisiin ja raikkaisiin poskipäihin Odetten niin usein kellahtavat ja väsyneet, joskus punalaikkuiset posket, että se kaiversi häntä aivan kuin todiste ihanteen saavuttamattomuudesta ja onnen keskinkertaisuudesta.”
Toisaalta heti kun suhde vähänkin vakiintuu, Odette ei ehkä ylitsevuotavasti enää palvo Swannia (onhan tämä saatavilla), Swann alkaa pelata Odetten tunteilla.
”… uudistaakseen hiukan Odetten jähmettymisen merkkejä osoittavaa henkistä antia, johon pelkäsi kyllästyvänsä, hän kirjoitti yht’äkkiä teeskenneltyä pettymystä ja tehtyä raivoa pursuavan kirjeen ja kannatti sen ystävättärensä luo ennen päivällistä. Hän tiesi, että tämä vastaisi kohta kauhuissaan, ja toivoi, että järkytyksen tilasta, mihin tämän mieli joutuisi pelosta menettää hänet, syntyisi sanoja, joita Odette ei vielä koskaan ollut hänelle lausunut; ja niin kävi, että juuri tällä tavoin hän oli onnistunut saamaan tähän saakka ylivoimaisesti hellimmät kirjeensä, joista muuan joka oli lähetetty puolen päivän maissa ravintolasta ’Maison Dorée’ (Murcien tulvanuhrien auttamiseksi järjestettynä Murcien-Pariisin juhlapäivänä), alkoi näin; ’Rakkaani, käteni vapisee niin, että tuskin voin kirjoittaa’, ja hän oli tallettanut sen samaan laatikkoon kuin kuihtuneen krysanteemin.”
Kun homma sitten kääntyy toisin päin Swann rynnistelee Odetten perässä pitkin Pariisia ja kerää ”todisteita” siitä, että Odette sittenkin rakastaisi tätä mitä kummallisimmista asioista:
”Ei Odette haluaisi muuttaa minua, ellei rakastaisi minua hiukan, hän ajatteli.”
”Ja näin hän onnistui näkemään Odetten moitteissa todisteen siitä, että tämä oli kiinnostunut hänestä, ehkä suorastaan rakasti häntä, sillä tätä nykyä hän sai näitä todisteita niin harvoin, että hänen oli pakko pitää sellaisina kaikenlaisia Odetten esittämiä arvosteluja ja nuhteita.”
Swann on rakkautensa vanki. Lopulta tämä on pääsemässä jo irti Odettesta, jolla on jo muita suhteitakin.
”Joskus, kauan sitten, ajatellessaan kauhulla, että lakkaisi jonain päivänä rakastamasta Odettea, hän oli vannonut pitävänsä varansa ja, heti kun tuntisi rakkautensa alkavan kaikota, takertuvansa siihen, pitävänsä siitä kiinni. Mutta nyt kävikin niin, että hänen rakkautensa heiketessä heikkeni myös samanaikaisesti pyrkimys pysytellä rakastuneena. Sillä kukaan ei voi muuttua, toisin sanoen tulla toiseksi ihmiseksi ja totella jatkuvasti entisen minänsä tunteita.”
Ja silti: ”Mutta jonkin mielteen kohteen torjuminen ei olekaan niin yksinkertaista, se ei ole osittainen vajaus, vaan järkyttää ja muuttaa kokonaisuuden, se on uusi mielentila joka ei ole etukäteen laskettavissa.”
Tähän ehkä useampikin lukija voi samaistua. On vaikeaa lakata rakastamasta, vaikka se olisi kuinka turhaa tai toiveajattelua siitä, että toinen vastaisi tunteeseen. On pakko lakata tottelemasta entisen minänsä tunteita, jotta voi muuttua toiseksi (järkeväksi?) itsekseen.
Swannin rakkaudella Kertoja tuntuu haluavan kertoa, ettei rakkaus liity rakkauden kohteeseen niin paljon kuin johonkin tunnetilaan, joka tuon kohteen kautta on mahdollinen ja johon addiktoituu:
”’Asiat ovat kääntymässä hyvään suuntaan, hän ajatteli seuraavana päivänä; rehellisesti sanoen en eilen tuntenut mitään sen kummempaa nautintoa hänen kanssaan maatessani; huvittavaa mutta totta; se nainen oli suorastaan ruma.’ Swann oli vilpitön ja tosissaan, mutta hänen rakkautensa ulottui kauas, paljon kauemmaksi kuin hänen sukupuolisen halunsa rajat. Ei edes Odette ite vienyt siinä suurtakaan tilaa.”
Siis vankilassa.
Paikannimet: nimi on vähän kuin jatkoa tälle, toisesta, vielä viattomammasta näkökulmasta: nuoresta rakkaudesta. Nyt kertojalle on käymässä Swannin tavoin pakkomielteisessä suhteessaan Gilberteen. Tässä osassa yllätys on tietysti se, että Gilberte on herra ja rouva Swannin tytär. Isoin yllätys on silti rouva Swannin henkilöllisyys: Odette de Grecy. Nainen, josta Swann toteaa Swannin rakkauden lopuksi: ”Ajatella, että olen tuhlannut monta vuotta, että olen toivonut kuolemaa, että olen elänyt suuren rakkauteni sellaisen naisen vuoksi, joka ei ollut mieleeni eikä edes minun tyyppiäni.”
Moni on pitänyt kakkososaa hauskana, terävänä satiirina ja ilkikurisena kertomuksena ihmisestä ja rakkaudesta. En tiedä. Itselläni on tästä ristiriitainen loppufiilis. Tympeää, jos rakkaus on lopulta vain joko tylsää arkea tai mieletöntä pakkomiellettä. Tai surullista jos Swann sitten jostain syystä ”joutui” liittoon Odetten kanssa, joka ”ei ollut edes tämän tyyppiä”. Ja toisaalta, onko rakkaudessa koskaan lopulta kysymys tyypistä, toivottavista ominaisuuksista, joita voi luetella etukäteen kuin kauppalistaa?
Onko rakkaus siis aina järjetöntä? Vai onko se vain ”päiväperho”, kuten Kertoja sitä kuvaa: ”ylimääräinen ja hetkellinen aisti, jolla rakkaus oli minut varustanut”.
Rakkauden näyttämönä, nimenomaan tunteen vahvistajana toimi musiikki. Siinä missä ykkösosassa muistia ja vanhoja tunnetiloja herätteli maku (madeleine), kakkososassa samaa tekee musiikki.
”Ja ennen kuin Swann ennätti tajuta ja todeta: ’Vinteuilin sonaatin pikku teema, älä kuuntele!’, kaikki muistot ajoilta jolloin Odette rakasti häntä vielä, jotka hänen oli siihen saakka onnistunut tunkea sielunsa syvyyksiin, erehtyivät, heräsivät tähän äkilliseen säteeseen rakkauden aikakaudelta jonka ne luulivat palanneen ja, ottamatta lainkaan huomioon ja säälimättä hänen kurjaa tilaansa, lennähtivät tuota pikaa kätköistään onnen unohtuneita säveleitä hillittömästi laulaen.”
Paikannimet: nimi tuntui ehkä vähän laimealta Swannin rakkauden intohimomyrskyjen jälkeen. Kolmososassa päästään ehkä siinä eteenpäin. Hienosti Kertoja kuvaa kuitenkin persoonallisuuttaan, johon itsekin voin samaistua; erilaiset vaihteet, erilaiset päivät. ”…vaikka elämämme päivät arvioitaisiinkin vain lukumääränsä mukaan, ne eivät sittenkään ole samanlaisia. Päiviä pitkin matkatessaan minun kaltaisillani hermoherkillä ihmisillä on, kuten autoillakin, erilaisia ’vaihteita’. On mutkikkaita ja vaivalloisia päiviä, joitten päähän pääseminen on pitkällistä ja hankalaa, toiset taas tarjoavat suureksi iloksemme pelkkiä alamäkiä.”
