”Kerron ajattelevani välillä, että elämme meitä aikaisemmin eläneiden ihmisten mielikuvituksessa. saan äänestää, käyttää omaa rahaa ja tehdä töitä ilman aviomiehen suostumusta vain, koska ennen minua eläneet ihmiset olivat kuvitelleet maailman, jossa se on mahdollista.”
Elina Hirvonen: Rakkauksien lokikirja (Wsoy, 2023)
Virginia Woolf on ehkä tunnetuin kirjastaan Room of one’s own (Oma huone, suom. Kirsti Simonsuuri). Tämän kirjan mittaisen esseen ydinajatus on, että voidakseen toteuttaa itseään, nainen tarvitsee omaa tilaa (oma huone) ja omaa rahaa (Woolf ei tee tässä eroa perityn ja ansaitun rahan välille, pääasia on, että itsensä toteuttaminen ei ole kiinni siitä onko se monetisoitavissa).
Woolfin näkökulma ei kuitenkaan typisty vain taiteen tekemisen (tai ylipäänsä sen panoksen, jonka nainen maailmaan tuo) edellytyksiin vaan itse taiteen sisältöön. Paitsi oma huone ja oma raha, tärkeää on myös oma tapa. Mitä nainen tuo kirjallisuuteen ja/tai maailmaan. Hän pohtii, miksi naiset eivät uskalla kirjoittaa naisen kokemusäänellä? Miksi pyrkiä apinoimaan miehiä? Miksi sotatanteretta pidetään relevantimpana näyttämönä kirjallisuudessa kuin vaikkapa kotia? Miksi ajatuksia pidetään tunteita tärkeämpinä?
Tämä sata vuotta sitten kirjoitettu ajatus palasi mieleeni lukiessani Helsingin sanomien kriitikon, Jukka Koskelaisen arvion Elina Hirvosen juuri ilmestyneestä kirjasta Rakkauksien lokikirja.
Sanotaan ensin tähän kärkeen, että pidin Hirvosen kirjasta todella paljon. Pidän sitä Hirvosen parhaimpina ellen jopa parhaana kirjana. Se on rehellinen, aito ja vilpitön kuvaus rakkaudesta, rakkauksista, elämisen hankaluudesta, itsensä alttiiksi laittamisen pelottavuudesta. Samalla se kuvaa hienosti sitä kuinka ihmisen oma pieni elämä kietoutuu maailmantapahtumien sisään ja kuinka lopulta, kaikessa pyörityksessä ja asioissa, joihin pienellä ihmisellä on varsin vähän vaikutusvaltaa, rakkaus on itse asiassa se ainoa merkittävä ankkuri. Samaten oman mielen myrskyissä, rakkaus on se, mikä pitää ihmisen kiinni elämässä.
Suhde muihin ihmisiin ei lopulta ole tärkeä asia, se on se tärkein asia.
Näitä suhteita Hirvonen kuvaa kiinnostavalla tavalla, ollen välillä oman pään sisällä ja välillä vaikkapa Tigrisin rannalla palatsissa keskustelemassa miesten kanssa rakkaudesta.
”’Ehkä me irakilaiset ja suomalaiset olemme sukulaissieluja’, joku ehdotti.
’Ehkä.’
’Näemme maailman synkät ja syvät puolet.’
’Ymmärrämme, että suru ja ilo kuuluvat yhteen, ei ole toista ilman toista.’
’Ymmärrämme, että rakkauteen kuuluu aina kaipausta.’
’Toisin kuin amerikkalaiset. He ovat teennäisen iloisia, mutta tulevat tänne sotimaan.’
’Ei puhuta politiikkaa’, joku keskeytti nopeasti.’”
Rakkaus yhdistää, politiikkaa erottaa. Siksi rakkaus on ”iso aihe”.
”Ajattelen, että katseen kääntäminen pois muiden kärsimyksestä on yksi julmimmista asioista, joita ihminen joutuu tekemään. Uskon, että muiden elollisten olentojen kärsimyksen sivuuttaminen vaikuttaa meihin riippumatta siitä, onko kyse niistä, jotka miellämme omiksemme, vai niistä, jotka miellämme ’muiksi’.”
Koskelainen kirjoittaa arviossaan, että Hirvosen kirjassa ”Aktivistielämän todella painaviin jaksoihin sekoittuu mitättömiä tapahtumia”. Tuntuu siltä, ettei arvioija lähtökohtaisesti ole ehkä ymmärtänyt mitä kirjaa arvioi ja loppu arviosta onkin jo melkein komiikkaa. Koskelainen painottaa, että ei ole itse aikoinaan nuorena esimerkiksi tajunnut, miten paljon tytöt joutuvat ahdistelujen kohteeksi. Samassa arviossa tämä kuitenkin toteaa kuinka ”noloa” on kertoa omasta kokemuksesta liittyen rakastumiseen tai yhteyden tunteeseen muiden ihmisten kanssa. Olisiko kirjaa voinut lukea mieluummin uteliaasti toisen kokemusmaailmaan tutustuen? ”Pitääkö mukaan tosiaan saada niitä näitä arkielämästä” tuntuu todella ylemmyydentuntoiselta ajatukselta. Eivätkö juuri ne arkielämän kokemukset ole niitä, jotka avaavat myös arvioijalle vaikkapa ne tyttöjen kokemukset ahdistelusta?
Painavia jaksoja ovat sen sijaan kriitikon mielestä käynti Irakissa ja tapaaminen miehen kanssa, joka oli valmistamassa tienvarsipommeja. Kun Lusakassa tavataan sambialaisia elokuvantekijöitä, siitä kertominen ”onnistuu jälleen vähän kärventämään hyvinvointivaltion asukkaan sisuksia”. Eikä kriitikon ”tee mieli arvioida tekstin kirjallista arvoa, kun kuvataan sodan vastaista mielenosoitusta Venäjän lähetystön edessä.”
Tärkeitä aiheita ovat arvion mukaan ”traagiset tapahtumat” ei niinkään kirjan aihe: rakkaus, tunteet, yhteys muihin ihmisiin. Ymmärrän näkökulman ja toki jokaisella on oikeus arvottaa asioita kuten haluaa. Olisiko kuitenkin kohtuullista, että ainakin pyrkisi suhtautumaan lukemaansa, niin vieras kuin aihepiiri olisikin, haluten ymmärtää?
Yhdestä asiasta olen kriitikon kanssa (melkein) samaa mieltä. Jakso, jossa kertoja tekee kaikkensa, jotta afganistanilainen ystävä pääsee turvaan Talibanin vallatessa Kabulin, on hengästyttävä ja intensiivinen. Oma elämä jää sivuun, kun yhtäkkiä edessä on todella akuutti elämän ja kuoleman tehtävä. Samalla minusta tässä kohtauksessa tiivistyy myös koko kirjan sanoma. Lopulta kyse on rakkaudesta, joka voittaa kaiken muun, antaa epäinhimilliset voimavarat ja jonka puolesta kannattaa taistella. Myös sen puolesta, että rakkaudesta, rakastumisesta ja inhimillisistä ”noloistakin” tunteista voisi puhua ääneen, kannattaa taistella.
Hirvosen kirja on kirjallisuutta parhaimmillaan. Se avaa ihmisen sisintä ja samalla mahdollistaa meille kurkistuksen paitsi toiseen myös itseemme. Autofiktio lajina sopii tähän kirjaan todella hyvin. Kirja on koskettavampi näin kuin jos siinä olisi rakennettuja hahmoja ja asetelmallinen näyttämö.
Kirjallisuus kokonaisuutena on vajavaista, jos se on pelkkiä pompöösejä elämäkertoja, sotakuvauksia tai traagisia maailman tapahtumia. Virginia Woolf yritti ja yrittää innostaa kirjoittamaan erilaisia kirjoja, hyljeksimättä mitään aihetta liian pienenä tai irrelevanttina. Kirjallisuus kaipaa moniäänisyyttä, väriä, kirjoa, erilaisia kokemuksia ja näkökulmia, eri näyttämöitä. Vain se mahdollistaa jotain uutta, jotain hämmästyttävää. Se mitä me osaamme kuvitella tänään, rakentaa sen maailman mikä on huomenna, kuten Hirvonen hienosti kiteyttää sitaatissa, joka on tämän kirjoituksen alussa. Kannattaa siis ehkä kuvitella maailmaa, jossa rakkaus on iso asia.
