Kutsuilla, Balbecissa ja junassa. Kun lopetin seitsemännen osan lukemisen tuntui siltä, että olin viettänyt aikaa kuukausikaupalla eri junissa halkoen Ranskan maaseutua. Olin jo ehtinyt unohtaa Guermantesin ruhtinattaren odotetut kutsut, Jupienin ja paroni de Charlusin kohtaamisesta puhumattakaan. Proustin lauseiden rytmin syövereissä tapahtumat tuntuvat menettävän merkitystään, on kuin näkisi unta…
”Silloin tämmöisestä syvästä unesta havahtuu uuteen aamuun tietämättä kuka on, onko kukaan, uutena, valmiina mihin tahansa, typötyhjänä menneisyydestä elikkä siihenastisesta elämästä. Ja saattaa olla kauniimpaakin kun paluu valvetilaan tapahtuu brutaalisti, niin ettei unohduksen pimittämillä unen ajatuksilla ole aikaa hälvetä asteittain ennen heräämistä. Silloin, ikään kuin nousisimme myrskyn mustista syövereistä me (mutta emmehän edes sano me) heräämme tahdottomina, vailla ajatuksia, tämä jokin ’me’ ikään kuin ilman sisältöä. Minkä iskun tämä ihminen tai olento onkaan päähänsä saanut ollakseen näin tietämätön, äimistynyt aina siihen hetkeen saakka kun apuunrientänyt muisti palauttaa hänen tajunsa tai hänen persoonallisuutensa?”
Sodoma ja Gomorra I-II on epäsymmetrinen siinä mielessä, että I osa on lyhyt, vähän kuin herääminen: kas! maailmassa on erilaisia parisuhteita kuin pelkkiä konventionaalisia sellaisia. Tämän jälkeen Kertoja ryhtyykin arvuuttelemaan milloin kenestäkin, onko tällä samankaltaisia taipumuksia rakastua oman sukupuolensa edustajaan. Voisi kenties sanoa, että Kertojasta tulee hieman vainoharhainen, lopulta tämä on jo aivan varma, että tämän oma rakas, Albertine kuuluu tuohon porukkaan. Proustin tapa kuvailla ihmisiä muuttuu tässä osassa pelkästä pienestä pilkasta huomattavasti inhottavampaan suuntaan, ihmisten fyysisiä ominaisuuksia käsitellään inhon ja vastenmielisyyden silmälasien läpi, Kertoja näkee groteskia rumuutta ihmisissä ympärillään. Ennen kaikkea I-osassa Kertoja pohdiskelee homoseksuaalisuutta.
”Sitä paitsi tajusin nyt mitä varten äsken, nähdessäni paronin tulevan Madame de Villeparisis’n luota hän oli mielestäni naisen näköinen: nainen hän olikin! Hän kuului rotuun, jonka edustajat ovat johdonmukaisempia kuin miltä vaikuttaakaan; onhan heidän ihanteensa miehekäs mies juuri siksi, että he ovat perusluonteeltaan naisellisia ja muistuttavat jokapäiväisessä elämässä vain näennäisesti muita miehiä; siinä missä itsekullakin on silmissään, joitten kautta maailmankaikkeuden tapahtumia tarkkailee, ihmishahmo piirrettynä silmäterän kalvoon, se ei heidän tapauksessaan ole neidon vaan nuorukaisen hahmo. Kironalainen rotu jonka on elettävä valheen ja väärän valan merkeissä, koska se tietää rangaistavaksi, häpeälliseksi, salaan tuomituksi halunsa, toisin sanoen suloisimman nautinnon lähteen ihmisen elämässä…”
Hannu Mäkelä kirjoittaa kirjassaan Proust on Proust kuinka ”Proust oman aikansa lukijoiden ehkä sitä tajuamatta antaa itselleen varhaisen synninpäästön, ja pitää sanoa, että hyvä kun antaa. Sen on täytynyt helpottaa häntä, niin pakottavaa ja intensiivistä teksti on, täysin poikkeavaa seurapiirien kuvauksesta.”
II-osassa ollaan jälleen, missäpä muualla kuin seurapiirikutsuilla.
Dreyfus puhuttaa ja jakaa edelleen porukkaa. Kertoja saa Albertinen vieraakseen ja vehtaamistakin tapahtuu. Mäkelä kuvaa asiaa näin: ”Koko episodi on alkua sille, mikä on tulossa: mustasukkaisuuden, rakkauden ja kiihkon aiheuttamalle sekasotkulle, joka tulee kestämään monen osan verran.”
Taas veivataan edes takaisin – ollako vai eikö olla. Sitten lähdemme Balbeciin. Hotellissa on yksi kirjan hienoimpia muistikohtauksia, Kertojan lävistää tutussa tilanteessa yhtäkkiä isoäidin kaipuu:
”Olin kuohumistilassa, koko olemukseltani. Heti ensimmäisenä iltana sain kärsiä sydämeni toiminnan vajauksesta ja hilliten itseni miten parhaiten taisin kumarruin äärettömän hitaasti ja varovaisesti ottaakseni kengät jaloistani. Mutta tuskin olin koskettanut varsikenkäni ylimmäistä nappia kun rintani laajeni, täyttyi jostain läsnäolevasta tuntemattomasta ja jumalaisesta, nyyhkytykset ravistelivat minua, kyynelet valuivat silmistäni.”
Rakkaudessa Kertoja häilyy välinpitämättömyydestä ja mustasukkaisuuteen ja takaisin. Välillä rakastaa, haluaa avioliittoonkin, seuraavassa hetkessä vehtaa muiden kanssa ja haluaa erota. Sitten taas lähennytään, näennäisesti täysin irrelevanteista syistä, siltä lukijasta ainakin vaikuttaa.
Balbecissa istutaan junassa, puolet keskusteluissa tapahtuu matkalla Verdurineille tai takaisin. Siinä missä joku voi nauttia etymologisesta jaarittelusta, huomaan hyppiväni selitysten ohi. Paikannimet voivat olla kiinnostavia, mutta joku raja sentään. Ehkä saan tämän laiminlyönnin eteeni myöhemmin… Mäkelä kirjoittaa, että ”Kun jostain kirjoittaa hyvin, voi aihe olla tuollainenkin. On selvää, että paikannimet ovat Proustia itseään todella kiinnostaneet. Mahdanko silti olla yksi harvoista, joka tällaisesta tutkimuksesta innostuu.” Vastaan: kyllä!
Seurapiirijaarittelua on taas sivutolkulla. Tässä vaiheessa huomaan lukijana kiinnittäväni koko ajan enemmän huomiota siihen mitä keskustelu ihmisen luonnosta ja sosiaalisesta kontekstista kertoo ja sitä Proust kuvaa hienosti, joskin kyynisyyteenkin taipuvaisen rehellisesti.
”Kolme neljäsosaa ihmisten toisistaan lausumista mielipiteistä selittyy ilman että tarvitsee etsiä syitä petetystä rakkaudesta tai poliittisen vallan menettämisestä. Mielipiteet horjuvat; kutsun saaminen tai kutsumatta jääminen ratkaisee asian.”
”Sillä jäljittelynhalu ja rohkeuden puute hallitsevat seurapiirejä siinä missä joukkojakin. Ja kaikki nauravat sille jota näkevät pilkattavan, vaikka kymmenen vuotta myöhemmin olisivat valmiit kunnioittamaan häntä piireissä missä häntä ihaillaan.”
”Muuan filosofi joka hänen mielestään ei ollut tarpeeksi moderni, Leibniz, on sanonut, että tie älykkyydestä sydämeen on pitkä. Tätä tietä ei Madame de Cambremer, sen paremmin kuin veljensäkään, ollut jaksanut kulkea.”
”Hän aloitti uransa lupaavasti, hänestä oli tulossa hyvä lehtimies. Mutta hän joutui huonoille teille, toisin sanoen hänestä tuli ministeri! Elämällä on koettelemuksensa!”
”Teoriassa olemme aina sitä mieltä, että asioista pitäisi aina puhua suoraan, väärinkäsitysten välttämiseksi. Mutta elämä suunnittelee ne usein siihen malliin, että voidakseen selvittää ne niissä harvoissa tilanteissa jolloin se on mahdollista, pitäisi paljastaa joko jotakin mistä ystävämme pahastuisi vielä enemmän – siitähän tässä ei ollut kysymys – kuin loukkauksesta johon kuvittelee meidän syyllistyneen, tai sitten salaisuuden mikä ilmi tullessaan tuntuisi meistä – niin oli nyt minun laitani – pahemmalta kuin itse väärinkäsitys.”
Albertinea kuskataan, Kertoja ostaa tälle asioita, valitsee asujakin, näennäisesti nämä esiintyvät serkuksina, junan pimeässä vähän suudellaan.
Vuokra-auto tuo näyttämölle uuden hahmon: viulisti Morellin ja tässä ilmeisesti vertaus Proustin omaan elämään on selkeä: autonkuljettaja Alfred Agostinelli, Albertine-hahmon esikuva, Proustin rakkauden kohde. Suhdetta ei ilmeisesti kuitenkaan ollut, Agostinellin kumppani oli Anna Square. Lopulta Agostinelli kuoli vain 26-vuotiaana lento-onnettomuudessa.
Lopulta kirja tiivistyy kahteen suhteeseen: Kertojan ja Albertinen ja Charlusin ja Morellin. Koomisuuttakin esiintyy kuten kohtauksessa ilotalossa.
Ydinviesti on kuitenkin edelleen selkeä: rakkaus on kauheaa, tuskallista, ristiriitaista ja petollista. Lopussa Kertoja tekee vielä täydellisen kärrynpyörän; erosta avioliittoon siirrytään silmänräpäyksessä. Vaikka äiti ei Albertinea oikein hyväksykään.
”Minun on pakko, parasta päättää se heti, koska tiedän nyt, etten enää tule muuttamaan mieltäni, etten voi elää ilman sitä, sillä minun täytyy, minun on mentävä naimisiin Albertinen kanssa.”
Seitsemäs osa päättyy siihen, että lukija jää odottamaan Albertinen ja Kertojan paluuta Pariisiin. Tai no, jos ollaan ihan rehellisiä, ainakin minä lukijana en enää luota Kertojaan tämän suhdeasioissa. Eiköhän tässä tule vielä mutkia matkaan…
Muistia Kertoja käsittelee taas kiehtovasti, kuten vaikkapa sitä raivostuttavaa tunnetta kun ei muista jonkun nimeä:
”Piiloleikissä mikä muistissa käynnistyy kun sieltä jotakin nimeä etsii ei tunneta asteittaisia lähestymisyrityksiä. Ensin ei näy mitään, sitten, yhtäkkiä ilmestyy näkyviin oikea nimi, aivan erilainen kuin mitä oli kuvitellut. Eikä se suinkaan luoksemme tullut. Ei, sillä minusta tuntuu, että sitä mukaa kun elämme me siirrymme koko ajan kauemmaksi alueelta missä jokin nimi on selvästi näkyvissä ja panemalla liikkeelle tahtoni ja tarkkaavaisuuteni onnistuin terästämään sisäistä katsettani siten, että se odottamatta lävisti hämärän ja minä näin.”
Kiinnostavaa on myös ajatus ihmisen kehittymisestä elämänsä aikana. Sitähän joskus saattaa kysyä itseltään, että jos olisi tavannut jonkun (esimerkiksi oman exänsä) vasta nyt, olisiko ihmisillä mitään yhteistä? Kertoja pohtii sitä myös suhteessa itseensä: tulisiko sitä toimeen oman itsensä kanssa jos olisi pysynyt sellaisena kuin joskus oli:
”Me toivomme kaikki hartaasti, että meitä odottaa toinen elämä, missä me sitten olisimme samankaltaisia kuin täällä maan päälläkin. Mutta emme tule ajatelleeksi, että ilman tätä toisen maailman ikävöintiäkin me olemme tässä nykyisessäkin, jo muutaman vuoden kuluttua uskottomia sille mitä olemme olleet, sille minä halusimme pysyä iänkaikkisesti. Vaikka emme olettaisikaan että muutumme kuolemassa enemmän kuin elämämme saatossa esiintyvissä muutoksissa, niin jos me tässä toisessa elämässä tapaisimme minän joka olemme olleet, me kääntäisimme selkämme itsellemme niin kuin sellaisille henkilöille joitten kanssa on ollut läheisissä väleissä mutta joita ei ole enää aikoihin tavannut…”
Pakko tunnustaa, että tämä seitsemäs osa oli aika puuduttava. Oli se toki pisinkin tähän asti; 550 sivua. Se tuntui kuitenkin myös junnaavan paikoillaan. Ikään kuin Kertoja härnäisi meitä tahallaan pohtimaan: onko elämä todellisuudessa pelkkää toistoa, samaa eilen kuin tänään ja huomenna. Junnaamista edestakaisin?
Mistä sitä oikein tietää olevansa oikeasti elossa, elävänsä sitä elämää mitä sanoo haluavansa elää?
