Eva Dahlgren: Kuinka lähestyä puuta (suom. Ulla Lempinen)
”Pitäisi kirjoittaa sanat uuteen lauluun, ja niistä on pakko tulla hyvät. Parhaat. En löydä tietä sisään. Minusta tuntuu, että intoni nousisi pienistä kehuista. Hassua mutta totta. Kehuista. Siitä että tuntee itsensä suureksi ja mahtavaksi. Ja vaikka olisi petollista tuntea itsensä hiukan suuremmaksi kuin oikeasti on, niin se sysää luovuuteni liikkeelle ja saan kirjoitettua asioita, jotka eivät muuten onnistuisi. Saattaa tietysti käydä niinkin, ettei synnykään mitään tunteideni veroista. Mutta ei se haittaa. Joka tapauksessa syntyy jotain paljon merkittävämpää kuin pienemmistä tunteista. Sen olen oppinut. Kuvittele itsesi suureksi. Valheellisuus on sallittua.”
Jo melkein 20 vuotta sitten ilmestynyt kirja, josta muistan, että minulla ei ollut juuri mitään ennakko-odotuksia. Eva Dahlgren ei ole erityisen läheinen eikä musiikki erityisen merkityksellistä minulle. Olen ennemminkin kuten Eva Dahlgren kirjassaan sanoo:
”Minä uskon että tytöt ja naiset hakeutuvat musiikin sijasta kirjallisuuden pariin kun haluavat unelmoida. Minä uskon että me naiset luemme.”
Pakko sanoa, että Dahlgrenin yhtä aikaa runollinen ja arkinen tyyli kuitenkin sai ihastumaan taiteilijaan. Tämä on pieni ja aidon tuntuinen kurkistus julkisen kuvan taakse. Se muodostaa sympaattisen ja inhimillisen kuvan ihmisestä, naisesta, rakastajasta, äidistä, vaimosta. Luovasta työstäkin:
”Siivoan hulluna. Kutsun tätä mielentilaa uunin siivoamiseksi. Kun on siivonnut kaiken mahdollisen, jotta ei peloltaan tai laiskuudeltaan tarvitsisi kirjoittaa, on jäljellä yleensä vielä yksi pakotie: uuni. Uunia voi jynssätä tuntikaupalla, mutta se on sitten viimeinen etappi. Olen nyt uuninsiivousvaiheessa.”
Kirjassa on myös runo, joka puhuttelee minua erityisesti. Kyseessä on tietynlainen taikausko, kuinka onnesta puhuminen, sen ajatteleminen ja ennen kaikkea siihen uskominen tuntuu vaaralliselta. Eikö se ole vähän sopimatontakin, epätasa-arvoista ainakin. Eikö sellaisesta rankaista?
Onnellisuus on vähän uhkarohkeaa.
Olen vakuuttunut että jos vain säilytän tasapainon
tai pikemminkin
annan kärsimysteni painaa hiukan enemmän
niin elämä sujuu mainiosti
kunhan vain väistelen elämää
enkä rakasta
niin…rakkaus…
se on kallista
rakkaus maksaa
kaipausta
muodossa tai toisessa
Mutta jos oikein väistelen
enkä anna onnen koskaan tarttua
ne eivät koskaan välitä minusta
voimat
ja minä saan oikein pitkän
pitkän
pitkän
elämän
