”Minulle M on noiduttu peili: se, mikä on yhdessä kätketty syvälle pinnan alle, on toisessa jätetty näkyviin – ja vain jälkimmäinen maksaa hinnan. Halusin antaa antikvariaatissa näkemäni kirjan aprillisyntymäpäivälahjaksi M:lle, niin että se toimisi hänelle totuudellisempana peilinä kuin ne kylmästä lasista rakennetut kuvastimet, joiden valo ei yllä pintaa syvemmälle.”
Näin kirjoittaa Pasi Ilmari Jääskeläisen romaanissa Kuurupiilon anatomia päähenkilö M:n loistava isoveli Alvar omaa identiteettiään etsivästä pikkuveljestään.
Isoveli on kuitenkin kadonnut, jäljelle jäi vain myöhemmin lähetetty postikortti Lontoosta. Parin vuoden päästä katoamisesta vanhemmat luovuttavat ja pitävät lastaan kuolleena. Mutta ”onhan meillä vielä tuo kuopus kasvatettavana” toteaa isä: ”Isä alkoi puhua minusta äidille. Äiti jäykistyi ja päästi sellaisen hassun äänen kuin ei ymmärtäisi kenestä edes puhutaan.”
M kärsii erilaisuuden tunteesta ja yksinäisyydestä niin kotona kuin koulussakin. Hän paljastuu sukupuolettomaksi, eikä kukaan oikein tiedä, kuinka häneen suhtautua. Poikkeuksen tekevät isoveli Alvar, tämän entinen tyttöystävä Julia ja hieman epäsovinnainen isoäiti Katri, jotka eivät oikeastaan yritä määritellä M:ää mitenkään, antavat tämän olla. M on ensin poikatyttö Mara, sitten tämä ottaa ”harmaan toukan suojahahmon” ja pyrkii olemaan näkymätön. Hän tekee antropologisia havaintoja mentaalikamerallaan ihmisapinasta aina koulun pihalta vanhempiinsa. Kuva ei ole kovin kaunis. Erilaisuuteen suhtautuminen on ihmisapinan heikko kohta, ihmisapina on ennakkoluuloinen ja laumaantuu helposti erilaisuutta vastaan häijyllä tavalla.
M etsii muodonmuutoksilla sukupuoltaan, eikä saa helposti ystäviä koska ihmisapina haluaa olla kaveri suosittujen tyyppien kanssa. M:n kolmas muodonmuutos perustuu tutkimusten aikana tehtyyn havaintoon Machiavellilta: ”Löysin Machiavellin teoksesta kiinnostavan ajatuksen: kaikki näkevät sen miltä vaikutat, mutta vai harva kokee mitä todella olet.” On siis mahdollista muuttaa koulua ja samalla itseään. ”Äiti totutteli yhä uuteen minääni, joka oli toissa vuonna ja vieläpä Alvarin syntymäpäivänä – se oli minulta tietoinen riski – ilmestynyt huoneestani ilman ennakkovaroitusta, asettunut isän ja äidin seuraan päivällispöytään ja alkanut jutustella seurallisesti. Pohjimmiltaan tämä uusi, viehättävä ja sosiaalisesti taitava hahmoni oli feminiininen versio Alvarista.”
M:stä tulee itsetietoinen lukiolaisprinsessa ja Keskuspuiston jäätelöseuran huoleton Abba-kutrinen Mymmeli.
Mutta vielä on edessä yksi muodonmuutos, jonka M tekee löytääkseen veljensä. Hän saa viestin: M, missä minä olen? Ja kuurupiilo, joka alkoi vuonna 1974 jatkuu taas. Nyt nahkatakkeihin, niittivöihin ja hakaneuloihin sonnustautunut M on piikkitukkainen Mureena. Maailma siirtyy varjotodellisuuteen, Marrasvirran kaupungin kaduille ja maan alle, missä niittitakkiset yönaakat ja fanaattiset skinheadit, jägerit, ottavat yhteen. Yönaakat edustavat jotain punk-maailman anarkismia, yhteiskunnan säännöistä irrottautumista ja jägerit taas ottavat erilaisuuden silmätikukseen ahdistelemalla väkivaltaisesti niin yönaakkoja kuin homoseksuaalit, romanit tai kaduilla asuvat addiktit. Meno on kirjaimellisesti tappavaa.
Kuurupiilon anatomia on siis paljon muutakin kuin kehitystarina ja ihmisen oman identiteetin etsintää. Se on myös kuvausta ihmisestä laumoina, ihmisen halua näyttäytyä yksilönä ja vaikeutta hyväksyä meitä yksilöinä, taipumista mukautumaan ”lauman” näkökulmasta soveliaaseen olomuotoon. Henkisen alistumisen vastustamista ”… on mahdollista, että katakombien hyönteiset levittää ennenaikaista keski-ikää.” Se on muistutus siitä, kuinka vaarallista on lähteä leikkimään toisen ryhmän toiseuttamisen ideologialla: ”Alvar kysyi kirjeessä, tiesinko minä varmasti, millaisten voimien kanssa olin alkanut leikkiä. Naiivi Julia vastasi, että ihan tavalliset ihmiset nousisivat jägereitä vastaan ennen kuin mitään todella pahaa sattuisi. Toisen maailmansodan jälkeen julistettiin, että ei koskaan enää. Veljesi tiesi paremmin. Ketään ei kiinnostaisi, mitä kaduilla tapahtuu sellaisille, joissa tavalliset ihmiset eivät näen itseään.
Kun toinen on ”toinen” tämä ei enää ole sama. Ja kun toinen on ”vain” toinen eikä sama, tässä ei enää näe itseään, ihmistäkään. ”Halusin antaa antikvariaatissa näkemäni kirjan aprillisyntymäpäivälahjaksi M:lle, niin että se toimisi hänelle totuudellisempana peilinä kuin ne kylmästä lasista rakennetut kuvastimet, joiden valo ei yllä pintaa syvemmälle.” Kirjallisuus parhaimmillaan avaa meille mahdollisuuden kurkistaa toisen näkökulmaan, tapaan ajatella, tämän olemukseen. Usein se voi mahdollistaa myös itseen kurkistamisen ja tunnistetuksi tulemisen.
Jääskeläisen kirjat ovat aina myös valtavan monitasoisia, harukimurakamimaisia omien maailmojen taideteoksia. ”Tavallinen” todellisuus vedetään yhtäkkiä jalkojen alta ja siirrytään johonkin kummalliseen, jota ei jälkeenpäin pilata selittelemällä sen vaikka ”olleen vain unta” tai mielikuvitusleikkiä. Jääskeläinen ei selittele maailmojaan vaan näyttää meille niiden avulla ihmisen mielen monimutkaisuuden, luovuuden, kiehtovuuden ja pelottavuuden. Samalla Jääskeläisen teokset ovat samalla lailla hankalia suositeltavia kuin Haruki Murakamin teokset. Ne nimittäin vaativat lukijalta antautumista kokemaan jotakin mitä ei voi ehkä järjellä selittää. Kannattaa kuitenkin kokeilla. Kaikkien tasojen alla ja keskellä on kuitenkin inhimillinen kokemus johonkin kuulumisesta ja yksinäisyydestä. Asia, joka kaiketi yhdistää meitä kaikkia?
Jääskeläisen kirja on yksi tämän vuoden Finlandia-ehdokkaista. Raadin perustelut ehdokkuudelle ovat seuraavat:
”Kuurupiilon anatomia on poikkeuksellisen päähenkilön mieleenpainuva kasvutarina. Samalla se kuvaa laajemmin nuorison kapinaa järjestelmää vastaan ja sitä, kuinka vallankumous saattaa syödä lapsensa. Teos käsittelee onnistuneesti seksuaalisuuden monia muotoja ja hyväksyvän katseen merkitystä. Kuurupiilon anatomian ytimessä on mysteeri, jonka ratkaiseminen vie lukijan omalakiseen ja taianomaiseen maailmaan.”
Onnea kirjailijalle, tämä on hieno teos!
