Tästä se lähtee! Proust-piiri keskustelee Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -klassikon ykkösosasta Swannin tie I: Combray huomenna. Piiristä enemmän tietoa täällä. (Jos haluat mukaan, vielä ehtii. Uutiskirje, jossa on linkki huomiseen keskusteluun lähtee kuitenkin jo tänään, mutta viimeistään kakkososaan pääsee!) Järkäle on aloitettava jostain ja joskus ja nyt hetki on koittanut. Olen sanonut aikaisemminkin, että olen yrittänyt urakkaa, mutta ykkösosan puoliväliä pidemmälle en ole päässyt. Nyt tuntui siltä, että ykkösen jälkeen jäi himo kakkoseen. Liiallinen kiiruhtaminen ei tunnu sopivan Proustiin, joten otetaan osa kerrallaan.
Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä, Swannin tie: Combray
Useita vuosia sitten vedin Hesarin Lukupiiriä, jossa keskusteltiin kirjoista, lukemisesta, elämästä ja kaikesta näiden ympärillä. Muistan elävästi keskustelun, jossa kirjailija Pasi Ilmari Jääskeläinen* totesi, että ihmiset pyörivät koomisesti sen ympärillä mistä kirja kertoo. Jääskeläisen mielestä kirjan tarinalla ei varsinaisesti ole niin väliä vaan sillä tyylillä, kuinka se on kirjoitettu. (Jotenkin näin, teen varmasti väkivaltaa Jääskeläisen monisyiselle ajatukselle, mutta mehän muistamme keskusteluista typistetysti sen, mikä on osunut johonkin kohtaan itsessä.) Muistan ajatelleeni, että eihän se nyt noin voi olla. Onhan tarina, mitä kirjassa tapahtuu sentään sen keskiössä. Mietittyäni tarkemmin tajusin kuitenkin, että Jääskeläinen on oikeassa. Lopulta tarinoita on rajattu määrä. Christopher Bookerin kirjoittaman kirjan The Seven Basic Plots mukaan siis seitsemän; The quest, overcoming the monster, voyage and return jne. Lopulta se, että tyttö ja poika rakastuvat ei ole oleellista vaan se, kuinka tämä iätön tarina kerrotaan, siis tyyli.
Tämä keskustelu tuli voimakkaasti mieleeni lukiessani Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä ykkösosaa; Swannin tie I: Combray. Proustilla on selkeä oma tyyli, runollinen, viipyilevä, polveileva, laiskoja vertauskuvia vieroksuva ja aistillisesti runsas. Keskustelu tuli uudelleen mieleen nyt jälkeenpäin miettiessäni, pari viikkoa kirjan lukemisen jälkeen, mitä kirjassa itse asiassa tapahtui. Tapahtuiko siinä mitään? Kun aloitan kakkososaa, mihin oikein jäätiin? Muutenkin on tietysti melko kuumottavaa yrittää sanoa jotain maailmankirjallisuuden klassikosta.
Ainakin on helppo aloittaa siitä, että kirjan ykkösosa (suomennettuina osat 1 ja 2) on ilmestynyt tasan 110 vuotta siitä (vuonna 1913), kun nyt sitä käsittelemme.
Herra Legrand Kertojalle: ”’minun kodissani on kaikkea mahdollista turhaa. Sieltä puuttuu vain välttämätön, tällainen kaunis kaistale taivasta. Yritä sinä aina säilyttää kaistale taivasta elämäsi yllä, poikaseni’, hän lisäsi kääntyen minuun päin. ’Sinulla on herkkä sielu, harvinaislaatuinen, taiteilijan luonne, anna sille mitä se janoaa.’”
Swannin tie I: Combray on ennen kaikkea kai pohjustusta, Kertojan äänen luomista, lapsuuden kautta oman sisimmän rakentamista, muistojen, tunnetilojen ja aistillisten tuntemusten kautta tutuksi tulemista. Kirjan Proust on Proust kirjoittanut Hannu Mäkelä on usein todennut, että lapsuudessa rakennetaan ihmisen perusta, Proust aloittaa siis siitä. Mutta ei ihan perinteisellä tavalla. Ykkösosa ei niinkään käy läpi asioita tai tapahtumia, joita lapsena on tapahtunut vaan vie lukijan merkillisenkin syvälle koettuihin tunnetiloihin. Keskittymällä muutamaan oleelliseen ja tunteenomaiseen hetkeen tämä itse asiassa saa kerrottua ihmisen perimmäisestä olemuksesta paljon: äidin kaipaus ja juonittelu, jotta äiti ei unohtaisi hyvänyön suukkoa, läheisyyden ja kosketuksen nälkä, jonka tyydyttyminen oli itsen ulkopuolisista asioista riippuvainen. Toisaalta tahdosta riippumaton muisti, joka yhdestä madelein-leivoksen puraisusta toimii kuin aikakone. Ei vain niin, että muistaa ajatuksin, mitä on tapahtunut vaan todella siirtyy siihen aikaan, tunnetilaan, haluihin ja tarpeisiin, joita silloin on kokenut. Yllättäen pienten – ja erittäin yksityiskohtaisesti selitettyjen – yksityiskohtien kautta voikin ilmaista enemmän kuin kertomalla mahdollisimman monista lapsuuden tapahtumista.
Vaikka kirjan otsikossa lupaillaan Swannia, tuntuu tämä vielä jäävän vähän hämäräksi. Lähinnä tämä tuntuu olevan häiritsevä tekijä Kertojan elämässä, riistävän äidin suomat läheisyyshetket tältä. Muodollisuus, säädyllisyys ja snobismi sävyttää puitteita. Toisaalta myös säädyttömyyden pilkahdukset, villiys. Ensimmäisen osan päättyessä teki mieli jatkaa suoraan toiseen, tämä jäi kesken.
Jos tämä ykkösosa jostain muistetaan, se lienee tuo madeleine-kohtaus. Ja mikä kohtaus! Kastaessaan pienen simpukanmuotoisen madeleine-leivoksen (tästähän on erilaisia näkemyksiä, onko se ollut tuo simpukanmuotoinen leivos vai paahtoleivän pala, suomennoksessa tämä on ainakin selvästi tuo makea leivos) aukeaa kokonainen muistoavaruus kaikkien aistien voimalla:
”Ja niinkuin japanilaisessa seuraleikissä jossa kastetaan posliiniseen vesimaljaan pieniä samannäköisiä paperipaloja, jotka heti veteen upottuaan oikenevat, kiertyvät, värjääntyvät eri värisiksi, muuttuvat selkeästi ja tunnistettavasti kukiksi, taloiksi ja henkilöiksi, samalla tavoin kaikki meidän puutarhamme ja herra Swannin puiston kukat, Vivonnen lumpeet ja kaupunkilaiset ja heidän pienet asumuksensa ja kirkko ja koko Combray ja sen ympäristö, kaikki se mikä nyt muotoutuu ja kiinteytyy, kaupunki ja puutarhat, nousi minun teekupistani.”
Kirja on muutenkin täynnä mielettömän hienoja vertauskuvia:
”Pieni kopaus ikkunaruutuun kuin jokin olisi töytäissyt siihen, sitten väljä kevyt varina kuin ikkunasta kerrosta ylempää olisi heitetty hiekkajyviä, sitten varina laajeni, muuttui säännölliseksi, omaksui rytmin, tuli juoksevaksi, sointuvaksi, musikaaliseksi, määrättömäksi, kaiken käsittäväksi: satoi.”
”Me menimme metsään suojaan. Kun pisaroitten matka tuntui päättyneen, muutama heikompi, hitaampi tuli vielä alas. Mutta me lähdimme liikkeelle turvapaikasta, sillä pisarat viihtyivät lehdillä, ja vaikka maa oli jo melkein kuiva, jokunen pisara jäi vielä leikkimään lehden suonilla, se jännittyi lehden kärkeen, liikahtamatta, auringossa kimaltaen, ja pudottautui äkkiä koko oksan korkeudelta suoraan nenälle.”
Proustista on sanottu tämän halveksuneen laiskoja vertauksia ja pyrkineen aina rakentamaan oman, osuvan ja uudenlaisen tavan ilmaista asia. Siinä tämä lienee joko luonnonlahjakkuus tai mielettömän sinnikäs ja ahkera. Tämä todella osaa ”tehdä näköistä”.
”…milloin minä itse rakentelin lauseita, minua vaivasi huoli siitä, miten saisin ne heijastamaan täsmälleen sen mitä minä ajatuksissani koin, pelko siitä, etten onnistuisi ’tekemään näköistä’ eikä minulla tosiaan ollut aikaa miettiä oliko kirjoittamani teksti kaunista!”
Klassikossa on tietty aina se piirre, että se on ajaton, tai kaikkiin aikoihin sopiva. Löytyi täältä myös ja erityisesti ajatuksia, jotka hymähdyttivät ja osuivat:
”Minusta sanomalehdillä on se vika, että ne joka päivä vievät meidän huomiomme merkityksettömiin asioihin; toisaalta ihminen lukee koko elämänsä aikana vain kolme neljä kertaa kirjoja, joissa puhutaan siitä, mikä on todella olennaista. Koska kerran on niin, että me joka aamu repäisemme sanomalehden kuumeisesti auki, niin pitäisi toki muuttaa nykyistä käytäntöä, ja julkaista lehdessä vaikka… vaikka Pascalin mietteitä!”
Kuten olen todennut, olen aikaisemminkin yrittänyt lukea Proustia onnistumatta. Kompastuminen on yleensä tapahtunut alle 100 sivun kohdalla tätä ykkösosaa. Nytkin jossain siellä koin lukemisessa pientä takkuamista. Yksityiskohtaiset kirkkokuvaukset olisivat ehkä taas lannistaneet jos en tietäisi, että meitä on useampia kompastelemassa eteenpäin. Ja kun ykkösosa loppui, oli himo jo kakkoseen. Maltoin kuitenkin vielä odottaa. Ehkä Proustin opetuksia on sekin, että kannattaa edetä maltilla ja keskittyen. Proust on jonkinlainen keidas arjen ja tohinan keskellä, johon voi palata. Onneksi.
*Pasi Ilmari Jääskeläinen on kiinnostava kirjailija, jonka kerronnassa on vauhtia, monia kerroksia ja magiikkaa. Omien sanojensa mukaan hänen tyylinsä on reaalifantasiaa. Jääskeläiseltä ilmestyy nyt elokuussa uusi kirja Kuurupiilon anatomia, jota olen odottanut jo pitkään.
