Tuntuu sopivalta startata Proust-piiriin (jonka starttikeskustelu on tänään) lukemalla, mitäpä muuta kuin Proustia. Koska varsinainen keskustelu Kadonnutta aikaa etsimässä -teoksen ensimmäisestä osasta on kuitenkin vasta 10.8., tartuin ensin Proustin Lukijaan (suom. Sampsa Laurinen). Kuinka Proust itse hahmottaa lukemisen?
Pakko sanoa, että aloittaessani tämän esseen putosin samaan loputtomalta tuntuvaan kuoppaan kuin joskus aikaisemmin yrittäessäni lukea Kadonnutta aikaa etsimässä -teoksen ykkösosaa. Monipolvinen, pysähtynyt, raskassoutuinen. Ja taas sitä lapsuutta… Onneksi olen tutustunut matkan varrella paremmin proustilaiseen maailmaan, joten olin aseistautunut paremmin tähän kokemukseen. Yrittäessäni lukea kirjaa kuten muita kirjoja, rientämällä eteenpäin, muistin, että ”n’allez pas trop vite”.
Alain de Botton kirjoittaa kirjassaan How Proust Can Change Your Life (suomeksi Kuinka Proust voi muuttaa elämäsi, suom. Hanna Tarkka) kuinka diplomaatti Harold Nicholson kertoo päiväkirjoissaan tapaamisestaan Marcel Proustin kanssa. Proust oli kysellyt tältä paljon ja kun Nicholson alkoi selittää, Proust toppuutteli tätä, ”n’allez pas trop vite”. Proust halusi halusi yksityiskohtaisen selostuksen, jossa niin verhojen väri kuin pöydän päällä olevat esineet pyrittiin muistamaan yksityiskohtaisesti.
Alain de Botton toteaakin kirjassa, että ”n’allez pas trop vite” voisi olla Proustin slogan.
Niinpä muistan; Proust vaatii lukijalta erilaista asennetta. Tämä ei ole kertomus siitä mitä tapahtui vaan osallistuminen tunnelmaan ja tunnetilaan, uppoutuminen tekstiin niin syvällisesti, että teksti ei tunnu paperilta ja painomusteelta vaan voimakkaasti siltä mistä kirjoittaja meille kertoo.
Yritän siis pysähtyä ja jatkan. Nykyisessä häiriömaailmassa on ehkä hyvä muistuttaa itselleen useamminkin, että ”n’allez pas trop vite”.
Kiiltomadon Veli-Matti Huhta toteaa Lukijasta, että ”Lukija – siis Proustin oma teksti – on lyhyt, muttei helppo”. Olen hieman eri mieltä. Kun on laskeutunut siihen mielentilaan, jossa kuljetaan hitaasti ja aistit valppaana, ei tämä nyt niin vaikeakaan ole. Ja jos edessä on lähes 4000 sivua Proustilaista maailmaa, tämä on pieni alkupala. Sanotaan, että juuri tässä esseessä, joka alun perin oli esipuhe Proustin ranskaksi kääntämään John Ruskinin kirjaan Seesam ja liljat, Proust on löytämässä itselleen tunnusomaisen tyylin ja äänen.
Lähdetään sitten (taas!) siitä lapsuudesta. Proust kuvaa kieltämättä kiinnostavasti sitä kuinka välttämättä luetut kirjat eivät ole se oleellinen asia vaan itse lukemiseen liittyvä tunnelma. Ihan varauksetta en allekirjoita tätä. Lukemisen tunnelmaan vaikuttaa kirjan tunnelma. Proust kuvailee kuitenkin todistaakseen pointtinsa kaikkea muuta kuin lukemista tai kirjaa ja toteaa sen jälkeen, että:
”…. meihin iskostuvat ennen muuta mielikuvat paikoista ja päivistä, jolloin omistauduimme lukemiselle. En ole välttynyt niiden lumovoimalta: tahtoessani käsitellä lukemisisani kerroin kaikesta muusta kuin kirjoista, koska kirjat sinällään eivät minua lukemisissani puhutelleet. Kenties kuitenkin muistot, joita lukuhetket yksi toisensa jälkeen minulle palauttivat, ovat herättäneet vastaavia myös lukijassa ja johdattaneet häntä vähitellen, kukkeilla ja mutkittelevilla poluilla viipyiltyään, käynnistämään uudelleen alkuperäisen psykologisen aktin, jota kutsutaan Lukemiseksi, kyllin voimallisesti, jotta pystyisimme jatkamaan seuraavassa esittelemiäni pohdintoja ikään kuin sisältämme käsin.”
Luettuani nyt uudelleen Alain de Bottonin kirjan, olen yhtä aikaa enemmän innostunut ja toisaalta kuvittelen huomaavani Proustin temput paremmin. Tämä haluaa antaa uuden näkökulman asioihin vaikka se ei olisikaan koko totuus. Ja on kieltämättä kiinnostavaa miettiä myös sitä kuinka tärkeä on itse lukeminen. Ei siis kirja ja sen sisältö vaan puhtaasti lukeminen toimintana. Toimintana, joka pysähdyttää, maadoittaa, ankkuroi, antaa yhtä aikaa levähdyspaikan ja toisaalta ajatusten vapauden liikkua, syttyä ja rakentaa uusia polkuja.
Proust toteaa myös, ettei hänen mielestään lukemisessa ole kysymys keskustelusta kirjailijan kanssa, vertaus, jota itse käytän mieluusti koska koen niin. Samalla tavalla kuin edellisessä Proust avaa vain toisen näkökulman asiaan. Lukeminen ei ole keskustelu koska: ”Kirjailijan ja lukijan ajatusten väliin ei patoudu kahden eriävän egon väistämättömiä piirteitä, jotka estävät ajattelemasta.”
Ystävyys ja vuorovaikutus vaativat mukailua, väittelyä ja asettaa joka tapauksessa omat vasta kehittymässä olevat ajatukset alttiiksi maailmalle. Lukeminen taas antaa niiden muhia rauhassa. Proust käsittelee kirjallisuuden ja lukemisen vaikutusta verrattuna ihmisen vaikutuspiiriin laajemminkin mm. kirjallisuuden terapeuttisen voiman kautta.
Hesarin Kuisma Korhonen kirjoittaa Suomen ”Proust-pandemiasta” arviossaan Lukijasta ja Hannu Mäkelän Proust on Proust -kirjasta ja toteaa, että ”Proust ennakoi jopa kirjallisuusterapiaa korostaessaan kirjallisuuden mahdollisuuksia mielenhäiriöiden hoidossa. Siinä missä terapeutin läsnäolo voi hajottaa potilaan huomiota ja yksin jättäminen taas altistaa tämän pakkomielteiden toistolle, voi kirjallisuus tarjota sekä seuraa että yksinäisyyttä, dialogia omassa rauhassa.”
Lopulta Proust toteaa, että
”Lukeminen vie mielekkään elämän kynnykselle, se voi johdattaa meidät sinne mutta ei pitää sitä sisällään.”
Lukijassa on kolme osaa, itse Proustin essee, toiseksi sen kirjoittajan jälkisanat ja kolmanneksi Sampsa Laurisen essee ”Proust Ruskinin poluilla”, jossa tämä käsittelee niin Ruskinia kuin myös
kiinnostavasti Ruskinin käännösprosessia, äidin ja pojan yhteistä projektia, jossa mennään välillä vähän sinne päin (by the way = matkan aikana, actually = nykyään jne). Laurisen essee tuo kirjaan lisäarvoa ja perspektiiviä.
Kyllä se tästä lähtee!
Hannu Mäkelä ja Sampsa Laurinen tänään Rosebud Sivullinen kirjakaupassa Kaisa-talossa klo 16.15 haastateltavanani. Tervetuloa juhlistamaan Marcel Proustin syntymäpäivää!
