Rakkaus, oman kokemukseni mukaan, voi olla yhtä aikaa ihanaa ja ahdistavaa. Rakkaus voi tulla ”väärään” aikaan, se voi sotkea elämää, se voi olla olematta vastavuoroista tai se voi olla huumaavassa pilvessä kulkemista, jossa yhtäkkiä kaikki näyttää toisenlaiselta, kuin joku olisi laittanut viimeinkin valot päälle. Se voi olla epäilevää (onko tämä varmasti ”se oikea”), se voi olla varmaa, se voi olla kateutta muille näiden rakkaudesta, joka näyttää onnellisemmalta, se voi olla epävarmuutta toisesta ja itsestä toisen kanssa, se voi olla mukavia ja rentoja sohvailtoja tai säihkyviä paljettipukujuhlia. Se voi olla julkisia hellyydenosoituksia tai yksityistä läheisyyttä, se voi olla julkista läheisyyttä ja yksityistä etäisyyttä. Se voi olla ainaista kaipausta johonkin muuhun tai tyytyväisyyttä juuri tähän. Usein se on montaa näistä asioista yhtä aikaa.
Rakkaus on pelottavaa siksi, että se asettaa ihmisen alttiiksi ja haavoittuvimmilleen. Ja silloin voi sattua. Samalla se on hankalaa siksi, että rakkauden kokeminen lienee mahdotonta ilman sitä, että uskaltaa asettaa itsensä alttiiksi.
Rakkaus on yhtä sotkua.
Barbie-elokuvan ohjaaja Greta Gerwig on todennut, että pyrkii ohjaajana löytämään sellaisia tarinoita, joissa naisen elämän päätarkoitus ei olisi pelkkä puolison löytäminen, nainen on moniulotteinen ihminen, jolla on elämässään monenlaisia tavoitteita ja unelmia. Uudessa Barbie-elokuvassa näkökulma onkin kiinnostava ja virkistävä. Samalla on pakko myöntää, että kun Gerwigin linssin läpi tarkastelee kerrottuja tarinoita (niin elokuvia kuin kirjojakin), suurimmassa osassa naisen elämän ”quest” on parin löytäminen ja elämä tuntuu täydeltä vasta kun pari on löytynyt. Miesten rooleissa elämään kuuluu toki myös parisuhde ja rakkaus, mutta ei ainoana saati määrittävänä tekijänä.
Kaksi kiinnostavaa, erilaista ja ehkä vähän yllättävää näkökulmaa perinteiseen vaaleanpunaiseen rakkausteemaan tuo kaksi hyvin erilaista kirjaa: Florian Illies’n Rakkautta vihan aikaan (suom. Heli Naski) ja Amy Keyn Arrangements in Blue.
Florian Illies’n kirjassa Rakkautta vihan aikaan esitellään tunnettuja eurooppalaisia rakkaustarinoita vuosilta 1929-1939. Kirjan perusajatus mukailee Tolstoin sitaattia Anna Kareninasta (”Kaikki onnelliset perheet muistuttavat toisiaan, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.”): ”Kaikki onnelliset parit muistuttavat toisiaan. Mutta kaikki onnettomat ovat aivan omilla tavoillaan onnettomia.”
Olen pitkään pohtinut tuota Tolstoin alkuperäistä sitaattia ja tässä uudessa muodossa jäin uudelleen pohtimaan. Se ei tunnu todelta. Parisuhdetta (tai perhettä) on joko mahdoton ylipäänsä laittaa johonkin kaavaan, oli kyse sitten onnellisuudesta tai onnettomuudesta, tai sitten kaikki voi laittaa samaan kaavaan, jos tarkastelee suhdetta tai perhettä vain ulkopuolelta käsin, joukkona tapahtumia (tutustuminen, lähentyminen, kihlat, naimisiin, lapsia jne). Toisin sanoen, jos tarkastelee ihmistä tai tämän elämää ulkoapäin voi sen asettaa perinteisiin juonimuotteihin (ja se tuntuu toistolta), mutta jos tarkastelee sitä sisältäpäin se lienee aina aika ainutlaatuinen aistikokemus, onnellisuudesta tai onnettomuudesta riippumatta.
Illies todistaa kirjassaan mielestään jollain lailla onnettomia pareja unohtaen, että siinä samassa ”onnettomuudessa” eli toivottomassa sekasotkussa on myös se rakkauden huuma, elämä ja sen hienous. Ja kyllä, rakkaudessakin on monta sävyä ja onneksi se ei parhaimmillaan ole pelkkää huumaa.
Illies’n tapa kirjoittaa on kuitenkin vetävä ja kiinnostava. Sen sijaan, että tämä käsittelisi yhden pariskunnan kerrallaan, tämä kuljettaa tarinaa kronologisesti ja siksi kirja on virkistävä ja vilkasrytminen. Kirjan pariskuntiin kuuluvat mm. Simon de Beauvoir ja Jean-Paul Sartre, F. Scott Fitzgerald ja Zelda Fitzgerald, Salvador ja Gala Dali. Picasson, Anais Ninin, Herman Hessen ja Leni Riefenstahlin rakkauselämää käsitellään monesta näkökulmasta. Mukana on myös vähemmän tuttuja ihmisiä ja pareja. Pariskuntia tuntuu summaavan Ernest Hemingway (ja sitaatti toimii yhtä hyvin, jos vaihtaa ensimmäisen sanan sanaan ”miesten”:
”Naisten kanssa on sama juttu kuin kaupunkien, ajattelee Ernest Hemingway ollessaan taas Pariisissa. Ensin heitä rakastaa juuri siitä syystä, joka heissä myöhemmin ärsyttää.”
Yhteistä kaikille näille tarinoille ja ihmisille on jonkinlainen ”pätkittäisyys”, sängystä sänkyyn hyppiminen, sitoutumattomuus ja nälkä. Nälkä rakkauteen, hyväksyntään, seikkailuun. Kirjan pätkittäinen ja vähän hengästyttävä rakenne tuntuu alleviivaavan niin rakkauden kuin kyseisen ajankohdan raivokkuutta. Ollaan ikään kuin syöksymässä johonkin, eletään kuin viimeistä päivää.
Taustalla oleva fasismin nousu ja vahvistuminen tuo tietysti tähän kiinnostavan lisän.
Tämän kirjan jälkeen tekee (melkein) mieli pysytellä mahdollisimman kaukana parinmuodostuksesta ja romanttisesta rakkaudesta. Siihen Amy Key tuo kiinnostavan toisen näkökulman. Amy Key kaipaa romanttista rakkautta ja samalla pelkää, että ei kohtaa sitä. Key käsittelee monesta näkökulmasta omaa tarvettaan, sitä kuinka ”normaalia” se on, onko se pelkästään ”opittua”, onko ok jos elämä kuitenkin tuntuu epätäydeltä ilman romanttista rakkautta? Saako sen sanoa ääneen, vai pitääkö ajatella (kuten Gerwig), että naisen elämän päämäärän ei ole hyvä olla se romanttinen rakkaus? Kirjoittajan rehellisyyys on vaikuttavaa ja tämän itsensä alttiiksi asettaminen aseistariisuvaa.
“I love to live alone, but I long to know I’m real beyond my own comprehension.”
“I want to excuse myself from solving because that’s not my area, to trade off my skills against a partner’s, to feel I compensate for lack in one area with strength in another.”
Key päätyy tarkastelemaan ystävyyttä ja pohtii sitä, voivatko ystävyydet korvata romanttisen rakkauden. Lopulta tämä päätyy siihen, että hänelle ei voi. Silti ystävyyksissä on valtava voima:
“So many things have the power to make us the version of ourselves we long for. To step beyond what we thought we were.”
Key ottaa esimerkiksi dokumentin Get Back, jossa kerrotaan Beatlesin albumin Let it be tekemisestä. Dokumentissa John Lennon pyytää rumpali Ringo Starrilta, että tämä lyö vahvan merkin antaakseen hänelle ”The courage to come screaming in”.
”I felt moved by this, John’s soul needing the encouragement of his friend and collaborator to make his entrance, to not only enter but to enter the song with a terrific power.”
Rakkaus – muodossa tai toisessa – ahdistavaa sotkua, jota ilmankaan ei voi oikein olla.
Löysin muuten Amy Keyn kirjan Akateemisesta ulkomaisen fiktion hyllystä. En ollut kuullut kirjasta tai kirjoittajasta mitään ennen sitä. Kiitokset siis Akateemisen väelle hyvin ja tyylikkäästi kuratoidusta valikoimasta, tämä oli löytö!
