Yhteiskunnallinen kuplakeskustelu ei ehkä vakavuudessaan ole ottanut huomioon yhtä sen ulottuvuutta: kirjallisuuskuplat. Sitä saattaa esimerkiksi elää onnellisen tietämättömänä siitä, että on ihmisiä, jotka eivät tiedä kuka on Merete Mazzarella. Tai jos tietävät kuka tämä on, eivät piittaa siitä. Tai pahin mahdollinen: tietävät, ovat kokeilleet, eivätkä pidä!
Itselleni Mazzarella on kirjailija, jonka kirjaa tunnun odottavan koko ajan. Kun sellainen sitten noin kerran vuodessa ilmestyy, sen lukee heti ja jää odottamaan seuraavaa. Onneksi Mazzarellan aiempiin kirjoihin voi aina odotellessa palata.
Kun ihmiseltä kysytään, että ”mitä siitä Mazzarellassa nyt sitten on erikoista?”, sitä joutuu vähän miettimään.
Itse tutustuin Mazzarellaan kirjassa Täti ja krokotiili sen ilmestymisvuonna 1995. Ja kyllä, sitä voi sanoa tutustuvansa ihmiseen kirjassa. Mazzarella antaa kirjoissaan paljon itsestään, ajatuksiaan ja sitä kautta myös omaa elämäänsä. Täti ja krokotiili oli paitsi rohkeaa ajattelua ja Mazzarellan elämää myös sukellus kirjallisuuteen Mazzarellan näkökulmasta. Mazzarella on kirjallisuuden tutkija ja se näkyy hänen kirjoissaan. Viittauksia kirjallisuuteen aina kustakin aihepiiristä puhuttaessa on paljon. Aiemmin jopa niin paljon, että kirja saattoi tuntua ”sitaattikokoelmalta”. Sittemmin Mazzarella on löytänyt vahvan oman äänen kirjoihinsa, vähemmän sitaatteja muilta, enemmän ajatuksia itseltä. Edelleen kuitenkin vahvasti yhdistäen nykymaailman ajankohtaiset asiat kirjallisuuteen kautta aikojen tai tieteellisiin artikkeleihin tältä päivältä. Yhdistelmä toimii ja antaa lukijalle paljon ajateltavaa.
Ehkä se onkin Mazzarellan kirjojen hienoin puoli: hän ikään kuin härnää meitä ajattelemaan asioita toisesta näkökulmasta.
Eli mikä Mazzarellassa oikein viehättää?
Harvassa ovat tällaiset ajattelijat, jotka kyseenalaistavat omaa ajatteluaan, ovat yhtä aikaa rohkeita ja toisaalta lapsellisen uteliaita. Jotka uskaltavat rohkeasti kaivella omia tunteitaan, niitäkin – ja erityisesti niitä – joista me periaatteessa emme puhu. Mazzarella ei yritä maalata itsestään täydellistä kuvaa vaan kuvaamalla itsensä avoimesti ihmisenä ja elämänsä sellaisena kuin se on, antaa paljon mahdollisuuksia samaistua.
Mistä Mazzarellan sitten voi aloittaa? Sanoisin, että kannattaa aloitta viimeisimmästä eli tänä syksynä ilmestyneestä kirjasta Aurinkokissan vuosi. Miksi? Siksi, että se on kiinni tässä ajassa ja tämän ajan keskusteluissa ja tuo kiinnostavaa näkökulmaa niihin.
Kirja kertoo Mazzarellan vuodesta ennen kuin hän täytti 70 vuotta. Hän pohdiskelee vanhenemista, maailmaa, rakkautta, ihmisiä ja heidän välisiä suhteitaan. Hän pohdiskelee samalla velvollisuuksia paitsi muita myös itseään kohtaan. Vaikkapa nyt miettimällä unelmoinnin ja tekemisen välistä suhdetta:
”Silti voi olla syytä pohtia myös toiminnan ja elämänvalheen välistä suhdetta: moni romaani on jäänyt kapakkapuheiden asteelle ja lukemattomat opiskelijat eivät koskaan valmistu. Ja kukaties on ihmisiä, jotka pettävät itseään sanoessaan, että he elävät?”
Hän pohtii maailmaa, jossa ihmiset elävätkin kenties 200 vuotiaiksi. Jaksaisiko sitä elää edes niin kauan. Ja toisaalta hän pohtii sitä näkökulmista, joista en ole nähnyt puhuttavan kuten: ”Kuinka pitkään jokainen uusi sukupolvi joutuisi odottamaan, ennen kuin pääsisi vaikutusvaltaisiin asemiin yhteiskunnassa?”
Mitä jos rakkauden suurin ilmentymä ei olekaan se, että kykenee sanomaan toiselle ”Minä rakastan sinua”? ”Vakavissamme olemme sitä vastoin puhuneet, että ihmisen pitäisi voida tyynesti ja turvallisesti sanoa: ”Sinä rakastat minua.” Minä olen sanonut niin.”
Ja kaikki on lopulta niin epävarmaa: riittääkö aika, milloin se loppuu: ”Meidän sukupolvemme on kasvatettu säästämään paras viimeiseksi, mutta kun kyse on elämästä, parasta ei voi säästää viimeiseksi. Vain nykyhetkestä voi olla varma.”
Miten sitten jatkaa Mazzarella-harrastusta?
Jos tämä kirja kolahtaa edes vähän suosittelen ainakin seuraavia kirjoja jatkoon: Juhlista kotiin (kertoo Mazzarellan äidin kuolemasta), Uskottomuuden houkutus, Tähtien väliset viivat (esseitä identiteetistä), Hyvä kosketus (tämän pitäisi olla jokaisen terveydenhuollossa työskentelevän raamattu) ja Täti ja krokotiili (muistini mukaan jotenkin kepeämpi ja hauskempi Mazzarella, täytyy tosin palata tämän äärelle ja tarkistaa). Toki muutkin kirjat ovat lukemisen arvoisia.
Mazzarella käsittelee useimmissa kirjoissaan tavalla tai toisella vanhenemista ja ikää. Ei synkästi vaan kenties ennemmin uteliaasti. Niin hän tuntuu suhtautuvan muutoinkin elämään. Kuten kirja Aurinkokissan vuosi päättyy:
”Itse nyökkään tunnistamisen merkiksi ruotsalaiskirjailija Elsie Johanssonille – en siksi, että hän pani pisteen viisikymmentäviisi vuotta kestäneelle avioliitolle, vaan siksi, että hän ei yleensä mielellään pane pistettä vaan lopettaa mieluummin pilkkuun.”
Seuraavaa kirjaa odotellessa.
