Jos haluaa kirjan aikaiseksi, on jossain vaiheessa pakko ryhtyä ikäväksi itselleen. Uteliaisuus on mahtava ja tärkeä ominaisuus, mutta valitettavasti ilman kurinalaisuutta siitä ei synny kirjoitettua kirjaa. Utelias on vapaa häröilemään ja syttymään yhdestä ja toisesta ajatuksesta. Utelias voi kuvitella kirjoittavansa kirjan millaisena haluaa, mutta varsinainen kirjoittaja joutuu valitsemaan minkä kirjan oikein kirjoittaa.
Kun alkaa kirjoittaa, joutuu valitsemaan polun, jota pitkin kulkee, näkökulman, jota puolustaa, reitin, joka vie perille. Kirjan kirjoittaminen ei ole Thelman ja Louisen roadtrip ilman päämäärää (joka ei päättynyt hyvin!) vaan retki, joka pitää suunnitella, jotta lopputuloksena on valmis paketti. Oli kyse millaisesta kirjasta hyvänsä, joutuu jossain vaiheessa miettimään rakennetta, sisällysluetteloa, sävyä, ja sitäkin, kenelle kirjaa oikein kirjoittaa. Ja ehkä vieläkin enemmän sitä, miksi joku viitsisi kaikesta olemassa olevasta kirjatarjonnasta lukea juuri tämän kirjan?
Tässä vaiheessa siis uteliaisuudella kerätty ajatuspilvi on hyvä muuntaa teoriaksi ja miettiä mitä merkitystä kirjalla on muille kuin itselle. Konkreettisesti se tarkoittaa esimerkiksi alustavan sisällysluettelon ja vaikkapa takakansitekstin hahmottelua. On aika astua hetkeksi häkkiin.
Tässäkin on vähän eroa riippuen kirjan luonteesta. Esimerkiksi kirjat Rytmihäiriö ja Konflikti päivässä erosivat prosesseina paljonkin kirjasta Pimeän yli.
Osa 3/6 Häkki.
Ensin on teoria, ajatus, näkemys.
Tietokirjassa tai bisneskirjassa, miksei esseekokoelmassakin (ja kenties fiktiossakin) on ensin ajatus tai näkemys. Jonkinlainen ”maailmanselitys” siitä kuinka kyseinen ilmiö, jota kirja käsittelee toimii tai asettuu. Rytmihäiriö-kirjassa ajatuksena oli maailman muuttuminen kokonaan toiseksi kommunikaatiovallankumouksen jälkeen. Kuinka silloin vaikkapa organisaatioiden tulisi toimia? Konflikti päivässä tutki sitä kuinka organisaatiossa ajatusten diversiteetti ihan aikuisetn oikeasti tapahtuu – teoriana jo aika alussa se, että hyssyttely, erilaisten näkemysten pelkääminen tai kulttuuri, jossa ennakkoluulottoman uteliaasti ei uskalleta tutkia asioita epäonnistuu kompleksisen maailman haasteissa. Kiinnostavaa muuten, että Konflikti päivässä -kirja tuntuu elävän nyt jotain uutta elämää. Siihen liittyvät teemat ovat esillä ja pyyntöjä puhumaan aiheesta on enemmän kuin silloin kun kirja ilmestyi vuonna 2017.
Taustamateriaali suodattuu myös oman teorian kautta: puolesta ja vastaan. Lopulta on uskallettava rajata, luoda viitekehys, kehikko, jota kautta pystyy järjestämään kaiken sen mitä haluaa aiheesta sanoa. Parhaita työvälineitä ovat siinä ns. myyntipuhe tai takakansiteksti ja sisällysluettelo.
Ei kannata ajatella vielä tässä vaiheessa, että takakansitekstin pitäisi olla lopullinen. Se tuskin on sitä. Kun kuitenkin joutuu vastaamaan kysymyksiin kenelle, miksi, miksi juuri minä olen oikea ihminen tästä kirjoittamaan, selventää samalla omia ajatuksia aiheesta ja omista motiiveistakin. Samalla suuntaa tekemisen ulospäin itsestä. Vaikka kirjoittaja – näin uskon – aina kirjoittaa myös itselleen, pelkästään oman navan ympärillä pyöriminen ei ehkä kuitenkaan luo lukijalle parasta mahdollista kokemusta. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö kirjassa vois olla henkilökohtaista otetta. Kirjoittaja kuitenkin parhaimmillaan pitää huolen siitä, että palvelee lukijaa.
Sisällysluettelo on tässä vaiheessa samalla tavalla vasta alustava, ennemmin se viitekehys, rakenne, johon teksti asetetaan. Tietokirjan kirjoittamisessa rakenne on erityisen hyödyllinen ja helpottaa kirjoittamista merkittävästi. Samalla se tekee kirjoittamisen helpommaksi luomalla ”palasia”, joihin uskaltaa tarttua sen sijaan että yrittää kirjoittaa alusta loppuun kirjan. On ihan eri juttu aloittaa tiistaiaamuna kirjoittamaan vaikkapa osiota johtamisen muutoksesta kuin kirjoittaa kokonainen kirja.
Sisällysluettelo luo samalla kirjoittamiseen häkin, jonka sisällä saa temmeltää, mutta jonka ulkopuolelle ei tässä vaiheessa kannata katsella. Valmistakin on jossain vaiheessa synnyttävä eikä kaikkia ajatuksiaan voi laittaa yhteen kirjaan. Sisällysluetteloa kannattaa käyttää myös jonkinlaisena to do -listana ja aikatauluttaa kirjoittamista sen mukaan, jotta pysyy kurissa eikä ala turhaan viivytellä ja työntää kirjoittamisen tuskaa myöhemmäksi. Rakenne tekee sukeltamisen helpommaksi, madaltaa kynnystä ja luo tyytyväisyyden tunnetta etenemisestä.
Pimeän yli -kirja oli vähän erilainen kirja. Se oli kirjekirja, jossa Hannu Mäkelän kanssa kirjoitimme toisillemme kirjeitä ja vaihdoimme kuulumisia milloin mistäkin, elämästä, ajasta, jossa elämme, ihmissuhteista. Silloin rakennetta ei oikeastaan ollut, kirjeet liikkuivat tiuhaan tahtiin ja lopulta käsissä oli jopa aika paksu kirja.
Medicien naapurissa -kirja on kiinnostava esimerkki rakenteen voimasta. Kirjoitin kirjaa Italiassa eräänä kesänä. Kolme kuukautta aikaa ja siitä melkein kaksi työnsin kirjoittamista jonnekin hamaan tulevaisuuteen. Jossain vaiheessa tajusin, että kirja ei valmistu koskaan jos en ota itseäni niskasta kiinni. Tuntui kuitenkin vaikealta kirjoittaa kirjaa Italiasta ja omista kokemuksista siellä. Mistä aloittaa? Miten käsitellä aiheita, millaisella sävyllä? Kun sitten loin rakenteen ja ajatuksen kirjoittaminenkin alkoi sujua. Rakenne palasteli urakan sopiviksi paloiksi ja antoi siihen punaisen langan, jota kirjoittajanakin voin seurata.
On hyvä huomata, että tämä ajatusten järjestämisen vaihe ei vielä ole mikään mariekondo-vaihe, jossa valitaan vain kauniita ajatuksia ja lauseita lopputuotokseen. Häkki on tässä vaiheessa ainoastaan omaksi avuksi, jotta on edes teoreettinen mahdollisuus tuottaa se minkä takakansitekstissään on lukijalle luvannut.
Sitten alkaakin varsinainen urakka, kirjoittaminen – osa 4/6 Puurtaminen. Jatketaan siitä myöhemmin.
