Siitä ei pääse mihinkään, että jossain vaiheessa pitää puurtaa. Puurtamisessakin on toki erilaisia vaiheita. On niitä flow-vaiheita, joissa kirjoittaminen sujuu kuin itsestään, aika humpsahtaa ja onkin jo ilta ja pimeää ja teksti tuntuu aidolta, koskettavalta ja jotenkin virkeältä, uudelta ja samalla omalta. On niitä vaiheita, jolloin on pakko tukeutua itselle annettuihin lupauksiin ja päätöksiin sekä pelotella itseään deadlinella. Kun itsen kanssa sovittu liuskamäärä tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta, kaikki mitä kirjoittaa arvottomalta paskalta ja ennen kaikkea, siinä mitä kirjoittaa ei ole mitään omaperäistä, uutta tai kenellekään hyödyllistä. Maailma ei tosiaankaan kaipaa enää tätä kirjaa!
Ymmärrän, että moni haluaisi nimetä tämän vaiheen vaikkapa iloisen kirjoittamisen vaiheeksi ja on siinä parhaimmillaan tosiaan niitäkin hetkiä. Ei kuitenkaan kannata huijata itseään: kirjoittaminen on työtä, työ on työtä ja työ on joskus puurtamista. Jokainen päivä ei ole helppo kirjoituspäivä, jokaisena aamuna ei ponkaise sängystä ylös täynnä motivaatiota ja energiaa eikä kaikkina päivinä kykene luomaan parasta mahdollista. Mutta silloinkin pitää puurtaa jos haluaa saada aikaiseksi kirjan.
Siis osa 4/6 Puurtaminen.
Karl Ove Knausgårdin kirjassa Edvard Munchista So much Longing in So Little Space – The Art of Edvard Munch (engl. Ingvild Burkey) tämä käsittelee myös ylipäänsä luovuutta, luovaa prosessia ja sitä mikä on ”omaa”. Hän haastattelee kirjassaan taiteilija Vanessa Bairdia, joka tiivistää hienosti luovan työn kiehtovuuden ja kirouksen. Hän toteaa, että ei hengaile kovin paljoa taiteilijoiden kanssa sillä asiat usein jumiutuvat näiden kanssa, kaikesta tulee niin ”tärkeää”.
”And then I think, go to hell, it isn’t! It’s a way of seeing things, a way of being, and you make certain choices, you shove a little meaning into the everyday, and the days go by. Because it gets dreary at times, right. It’s not like you’re having such a fucking great time always.”
Puurtamisen paras kaveri on häkki. Ja sen serkku on itsekuri.
Kun asiat on laitettu jonkinlaiseen viitekehykseen, on nyt aika täyttää häkin eri lokerot. Jos et ole vielä tehnyt muistiinpanoja, puurtaminen kannattaa aloittaa siitä. Kun muistiinpanot on valmiit, asettelet niitä häkkiin, omiin lokeroihin. Tässä vaiheessa itse värikoodaan kaikki sekalaiset ja sekaisessa järjestyksessä olevat muistiinpanoni sisällysluettelon lukujen väreihin. Tyyliin 1. luku on punainen, 2. luku on vihreä, 3. luku on sininen jne. Sitten mekaanisesti ilman mitään sen syvempiä ajatuksia vielä, käyn läpi muistiinpanot, koodaan ne värillä, johon ne mielestäni temaattisesti kuuluvat ja tyrkkään sitten kaikki punaiset ykköseen, vihreä kakkoseen jne.
Tässä metodissa on parikin myönteistä puolta. 1. se antaa mukavaa puuhan tuntua samalla kun voi lykätä varsinaista puurtamista ja kirjoittamista 2. Se mataloittaa kynnystä tarttua itse kirjoittamiseen.
Itse kirjoittamisessa taas kannattaa toteuttaa sitä matalan kynnyksen politiikkaa, josta oli puhetta jo kirjoituksessa 1/6. Aloita jostain. Älä yritä aloittaa alusta vaan aloita jostain. Elokuvataktiikalla. kirjoitat vähän kuin kohtaus kohtaukselta, voit vaikka kirjoittaa värillä jos vielä pidät värikoodit paikoillaan. Tyrkkäät vain tekstiä punaisella ja sinisellä ja huolehdit loogisuudesta ja tarinan kokonaisuudesta myöhemmin.
Erityisesti jos kirjoittaa kirjaa jonkun toisen kanssa, on syytä pitää huolellisesti yhteisestä häkkisuunnitelmasta. Näin kaikkien kirjoittajien odotus kirjasta (ja toisista kirjoittajista) vastaa myös todellisuutta.
Kirja Muutosvoimaa oli yhteinen ponnistus Mika Sutisen kanssa. Ennakkoon ehdin jo iloita siitä kuinka pääsemme yhdessä ideoimaan ja ajattelemaan teemaa, joka on meille molemmille paitsi kiinnostava myös työssä arkea. Tämän suunnitelman päälle iski korona ja lopulta ideointi tapahtui enemmän sähköposteilla, meatseissa ja muutoin etänä. Se vei osan yhdessä ajattelun ilosta. Mikan kanssa olimme sopineet kumpi kirjoittaa ekat versiot mistäkin osiosta, joten kumpikin pysyi ideavaiheen jälkeen kauniisti omassa pilttuussaan. Kirjoittamisen jälkeen kävimme toistemme tekstejä läpi kommentoiden, haastaen ja kokonaisuutta parantaen. Lopulta käsissä oli käsikirjoitus, joka meni kustannustoimittajalle.
Jos kirjoitat toisen kirjoittajan kanssa pohjatyö kannattaa tehdä hyvin. Jo ennen kuin lupautuu kirjoittamaan yhdessä. Voihan olla, että ajattelu- tai kirjoittamistapa ovat niin eri planeetoilta, ettei yhteistä kokonaisuutta synny. Mikan tapauksessa tunsimme toisemme, toistemme ajatukset ja myös temperamentin. Kävelimme projektista sen päätyttyä edelleen ystävinä. Olemme suunnitelleet uuttakin yhteistä kirjaa.
Puurtamisen aikana on lupa käyttää kaikkia keinoja itsensä motivoimiseen. Lupauksia, kiristystä, pelottelua, porkkanaa, keppiä ja kaikkea siltä väliltä. Eikä aina kannata kurkottaa kovin korkealle. Saatan itselleni esimerkiksi luvata, että kunhan saan tietyn liuskamäärän valmiiksi saan tuijottaa typerää netflix-sarjaa tai syödä jäätelön. Palastelu ja tauottaminen yleensä kannattaa. Ja toisaalta saatan myös ottaa muutaman päivän keskittyneen tilan, jossa ei tarvitse huolehtia ruokahuollosta tai koiran viemisestä vaan voi vain keskittyä luomiseen. Tässä metodissa on se heikkous, että sitä kuvittelee helposti, että kunhan vain saa tarpeeksi aikaa ja tilaa, luovuus kukkii ja tulosta syntyy kuin itsestään. Yleensä ei. Käsissä voi olla melkoinen pettymys kirjoitusretriitin jälkeen kun maha on täynnä jäätelöä ja pää Netfllixiä eikä tekstistä ole tietoakaan…
Inspiraatiota ei kannata jäädä odottelemaan. Se pitää tehdä. Se tehdään kirjoittamalla. Mitä vaan, kuinka huonoa vaan, kunhan syntyy kamaa. Paras aika luovalle työlle oman kokemukseni mukaan on aikaisin aamulla. On mahdollista, että ihmiset eivät tässä mielessä ole samanlaisia. Itselleni mahdollisimman aikaisin kun muu maailma vielä tuntuu nukkuvan ja oma pää on kirkas ja aivot yön jäljiltä ovat puhtaat on maaginen aika kirjoittaa.
On hyvä muuten huomata, että puurtamisen vaihe ei ole editointivaihe. Tässä vaiheessa kannattaa luoda, tuottaa tekstiä ja iloita siitä, että sitä syntyy ja että paikoin se tuntuu olevan ihan kelvollistakin. Sen kelvottomuus paljastuu sitten kyllä seuraavassa vaiheessa, kun areenalle astuu Teurastaa kohdassa 5/6 Teurastaminen…
Tässä vaiheessa emme kuitenkaan vielä huolehdi siitä vaan elämme luovuuden vuoristorataa aina euforiasta epätoivoon ja sanomisen palavasta halusta oman ilmaisun inhoamiseen.
Mutta parhaimmillaan. Kirjoittaminen on ihanaa, se mahdollistaa itsen ja omien ajatusten tarkastelun, niiden liittämisen johonkin kokonaisuuteen, josta pyrkii saamaan otteen ja onnistumisen tunteen, kun kokee voivansa liittää oman pienen vaikuttavan osansa johonkin merkitykselliseen. Oli se sitten tietokirja jostain aiheesta tai fiktiota ihmisenä olemisesta. Se on liittymistä johonkin itseään suurempaan ja sellaisena jo itsessään merkityksellistä vaikka kirjoitus ei koskaan edes näkisi painokonetta.
Eli kyllä kannattaa puurtaa!