Tekstiä on virrannut välillä helpommin välillä vaikeammin, mutta liuskoja on syntynyt. Puurtamisen vaiheessa on hyvä lomauttaa sisäinen (ja ulkoinenkin) kriitikko. On aika luoda ja on aika tarkastella luovaa työtä, kaksi erilaista vaihetta, joita ei monestakin syystä kannata sekoittaa.
Kirjoittajina ihmisillä on erilaisia tyylejä ja tarpeita. On niitä, jotka haluavat käydä tekstistään keskustelua jo aikaisessa vaiheessa ja niitä, jotka eivät halua, että kukaan koskee tekstiin ennen kuin vasta kun on ”valmista”. Kuulun itse näihin jälkimmäisiin. Yleensä puurtamisen vaiheessa kuitenkin tarvitsen yhden luotettavan ja lempeän lukijan. Tämä ei anna kehitysehdotuksia, ei kritisoi tai korjaile sen paremmin sisältöä kuin pilkkuja. Oikeastaan tämän lukijan tehtävänä on ainoastaan kannustaa ja nyökytellä. Kannustaa eteenpäin silloin kun tuntuu siltä, että kaikki mitä saa aikaan on paskaa ja nyökytellä kun itse keskustelee omasta tekstistään ja havaitsee siinä heikkouksia tai vahvuuksia. Yleensä itse tietää jo mikä hommassa tökkii. Tässä vaiheessa testilukijan tehtävä on siis auttaa projektia eteenpäin, pitää kirjoittaja virkeänä näppäimistön äärellä.
Mieheni on oppinut varsin taitavaksi tässä toimessa. Moni kirja olisi jäänyt syntymättä ilman kommenttia: ”tää on ihan valmista kamaa, tosi hyvää!”. Itsekin tiedän, ettei se (ainakaan vielä) siinä vaiheessa ole, mutta tuossa vaiheessa valkoinen valhe tuntuu fantastiselta ja viisaalta.
Jossain vaiheessa kuitenkin leppoisa kirjoitusprojekti muuttaa muotoaan ja on aika tekstin todelliselle tarkastelulle. Areenalle astuu Teurastaja. Saanko kertoa hieman tästä vaiheesta kirjan Millään ei ole mitään merkitystä – paitsi jos on kohdalla?
Miten kirjoittaa kirja osa 5/6 Teurastaminen.
Millään ei ole mitään merkitystä – paitsi jos on, on kirja (työ)elämän merkityksestä. Se on henkilökohtainen ja silti pyrkii yleiseen, toisin sanoen ratkaisemaan työelämän mysteerin: mitä hemmetin järkeä tässä oikein on ja jos järkeä ei tunnu löytyvän, kuinka sellaista itse rakentaa. Se on rakentunut varmasti koko elämäni aikana niin omista kokemuksista, konsultoinnin vuosista, joina olen tutustunut useampaan isoon ja pieneen organisaatioon ja näiden haasteisiin sekä tietoon, jota olen ahnaasti aiheesta kiinnostuneena vuosikaudet itseeni imenyt.
Sen kirjoittamisessa kävin läpi näitä vaiheita, joita nyt olen avannut: 1. Hyppy: kaikki tieto, ajatukset ja omat teoriat aiheesta muodostivat abstraktin ajatuspilven päähän, johon oli vaikea päästä kiinni: mistä aloittaa? Aloitin jostain. Ryhdyin kirjoittamaan kiinnostavista fiktioista, jotka mielestäni kertoivat jotain kiinnostavaa elämästä ja työstä. 2. Tiedon kerääminen: kasasin kaikki mahdolliset kirjat, artikkelit, haastattelut ja tutkimukset aiheesta laajalla skaalalla. Koska teoriani oli se, että sosiaalinen konteksti hyvässä ja huonossa vaikuttaa merkitykselliseen elämään enemmän kuin luulemme, kasasin paljon siihen liittyvää materiaalia aina yhteisöjen rakentamisesta ihmisen mieleen. 3. Häkki: rakensin itselleni häkin, teorian viitekehyksen, miten haluan aihetta lähestyä ja loin sisällysluettelon. Kirjoitin takakansitekstin; kenelle tämä kirja voisi olla avuksi, iloksi tai hyödyksi ja miksi. 4. Puurtaminen: järjestin kaikki muistiinpanoni värijärjestykseen ja ryhdyin pudottelemaan niitä värikoodattuihin lukuihin. Hirveä sotku, mutta tekstiä oli jo, mikä on aina huojentavaa. Puursin välillä pakolla välillä flowssa. Aina ei ollut kivaa. Järjestin pääsiäiseksi mieheni kanssa ”kirjoitusleirin”, käytimme siis loman vapautuneesti kirjoittamiseen ja olimme tästä molemmat onnellisia. Kuten sanottu, parhaimmillaan kirjoittaminen on ihanaa, se järjestää omia ajatuksia, on konkreettista siinä mielessä, että ainakin määrällisesti saavutusta voi mitata. Siinä on onnistumisen tunteita, epätoivon alhoja ja lopulta jonkinlainen oma transformaatio: jostain kummallisesta sotkusta tulee kuin tuleekin jotain tolkullista. Sitten pääsin vaiheeseen 5. Teurastaminen.
Monesti editointivaihetta pidetään sellaisena, jossa tiivistetään, poistetaan (kill your darlings) ja korjataan kielioppivirheitä, sanajärjestyksiä ja lauseiden muotoa ja järjestystä. Kappaleidenkin. Jonathan Franzen on kirjannut omat 10 kirjoittamisen sääntöä, joista ensimmäinen on: Lukija on ystävä, ei vastustaja eikä sivustakatsoja. Editointi on tämän ystävän palvelemista. Teurastaja tekee lukemisesta helpompaa ja kirjoittajan intentiosta selkeämpää.
Editoinnilla on kuitenkin toinenkin tehtävä, jota harvoin tässä vaiheessa mainitaan. Moni meistä kirjoittajista editoi itseään jo puurtamisvaiheessa vaikka ei ehkä huomaa sitä. Sievistelee, kaunistelee, ehkä peitteleekin. Suojelee. Itseään tai muita. Natalie Goldberg kirjoittaa kirjassaan Wild mind siitä kuinka pitää kirjoittaa siitä mikä tuntuu kiusalliselta. Toisin sanoen, teurastamisen vaiheessa pitää myös osata leikata itseltä häpeä ja suojeluvaisto pois.
Editointi ei myöskään ole yksi toimenpide vaan mieluiten useampia kierroksia, joilla on eri tehtävä. Ensin käy läpi omaa tekstiään välillä epäuskoisena siitä, että jotain niin typerää on tullut kirjoitettua ja välillä siitä, että onko tosiaan näin fiksu ajatus omasta päästä. Ensimmäinen kierros on sellainen, jossa kirjoittaja käy ulkopuolisen silmin tekstiä ja samalla miettii, kuinka saada siitä parempi. Mitä pitää korjata. Kuinka rakenne toimii jne. Toinen kierros on tarkempi, kirjoitusvirheitä, sanajärjestyksiä, kokonaisia kappaleiden poistoja ja paikkojen vaihtamista. Pienen palautumisen jälkeen on aika miettiä mitä ei kehdannut sanoa ja lisätä se tekstiin. Viimeinen kierros on tiukin. Itse ajattelen tässä vaiheessa olevani aina jokaisen luvun oma asianajaja: puolustan vain ja ainoastaan yhtä lukua kerrallaan, jotta siitä tulee mahdollisimman hyvä. Sitten siirryn puolustamaan seuraavaa. Tämä karsii helpommin toistot ja typeryydet. Tiivistää ja terävöittää. Viimeistä teurastuskierrosta kutsun ”vitsiversion” tekemiseksi.
Olen kirjoittajana nopea ja runsas mikä tarkoittaa sitä, että kaikista kirjoista (ja kirjoituksista!) tulee helposti liian pitkiä. Vitsiversion tehtävä on siis se, että edellinen versio kirjasta pysyy ennallaan ja vitsiversion typistän niin tiiviiksi kuin vain pystyn, läpällä. Usein pystyn ja usein siitä versiosta tulee lopullinen. Kaikki runsaus on tietysti säästössä turvallisesti siinä edellisessä. Toisin sanoen huijasin teurastajaa, mutta viisastuin kuitenkin tiivistämään.
Kuten sanottu, jokainen on kirjoittajana erilainen ja siksi vaiheet eivät ole jäykkiä vaiheita. Joku paljastaa itsestään kaiken henkilökohtaisen jo kirjoittamisen alkuvaiheessa ja joutuu pikemminkin jarruttamaan ja suojelemaan itseään lopussa. Sama se missä vaiheessa, mutta olen taipuvainen kuulumaan Natalie Goldbergin koulukuntaan. Inhimillinen aitous tulee ”totuudesta” ja se ei ole mustavalkoisen nätti vaan usein sotkuinen ja sekava. Ja sellaisena kiinnostava.
Ja lukijahan on ystävä?
Viimeinen vaihe onkin sitten 6/6 Viimeistely ja nyt homma on pelkkää nautintoa. Tai sitten ei. Sillä nyt kuvioon astuu viimeistään myös todellinen ulkopuolinen palautteineen eli kustannustoimittaja.