Kaksi suuresti arvostamaani ihmistä ja kirjailijaa saman aiheen kimpussa: ihmisen elämän hauraus. Pirkko Saisio ja Hannu Mäkelä kirjoittavat molemmat vakavasta sairastumisesta, sen herättämistä ajatuksista ja tuntemuksista ja elämän loppumiseenkin liittyvistä tunteista. Kirjailijat kirjoittavat eri tavalla ja tyylillä, mutta yksi kysymys on molemmilla mielessä: näenkö ensi kesää?
Kuten Saisio kirjoittaa:
“Pohjoisen ihmiselle vuosi päättyy syksyyn.
Näenkö ensi kesää?
Ei kukaan kysy: näenkö ensi tammikuuta?”
Saision Ilmestyskirja kertoo kirjailijasta, joka sairastuu syöpään ja alkaa käydä elämäänsä läpi, mistä olen tullut, miksikä olen tullut ja mitä sitten. Samalla hän pohdiskelee elämän lyhyyttä, haurautta, vanhenemista ja loppumistakin. Saisio ei kirjoita synkästi vaan suoraan ja kirjasta välittyy elämään liittyvä ilo, sen sattumanvaraisuus ja moninaisuus.
“Irtoripsi-ihmisellä on kaikki.
Irtoripsi-ihmisellä on elämä elettävänään.
Eikä se ole oleva hyvä eikä huono, ei raskas eikä keveä, ei jännittävä, ei pitkästyttävä, se on oleva sitä kaikkea ja hengästyttävän paljon muutakin.”
Kirja ei ole kirja kuolemisesta vaan elämästä sen tietoisuuden läpi katsottuna, että se on rajallinen.
“Näkyyköhän väistämätön kuolema jo minussa?”
“Peilistä minua katsoo ihminen jolta luultavasti näytän, ei voi mitään.”
Kirjailija käy läpi sitä miltä tuntuu saada diagnoosi ja sairauden läpi hän tarkastelee parisuhdettaan, perhettään, lapsenlapsiaan, työhistoriaansa, maailmaa ja kirjassa on monia teräviä havaintoja siitä, millaista on elää nyt. Millaista on olla nuori nyt ja yrittää rakentaa omaa paikkaansa maailmassa.
“Voi olla, että oli yksinkertaisempaa elää maailmassa, jossa maailmankaikkeus syntyi ikiaikaisen jumalan tahdosta, sen hengityksestä, ja jo syntyessään se oli tarkoituksenmukainen ja valmis.
Voi olla, että on paljon vaikeampaa elää maailmankaikkeudessa, joka syntyi sattumalta, tuntemattoman pisteen satunnaisesta räjähdyksestä, ja elää aikana jolloin oma identiteetti on ainoa asia, jota rakentamalla ja jatkuvasti korjailemalla pysyy yhtä aikaa näkyvänä ja näkymättömänä.”
Kirjailija ei uhriudu, sääli itseään tai mässäile omalla sairaudellaan vaan jotenkin tyynesti tarkastelee kaikkea kuitenkin kuin vähän ulkopuolelta. Siitä jäi itselleni kuitenkin kysymys, jota ei kirjassa ehkä oikein sittenkään käsitelty: pelkääkö kirjailija kuolemaa? Tosin samaa asiaa pohdin myös Mäkelää lukiessani. Ja muutama vuosi sitten Merete Mazzarellaa. Kirjailijat pyörivät aiheen ympärillä, mutta eivät ehkä kuitenkaan mene siihen kipeään paikkaan vaan vähän väistävät sitä. Mikä on toki ymmärrettävää. Se kuitenkin kiinnostaa minua. Tuntuu siltä, että vähän kuin kuuluisi sanoa, että kuolema ei pelota, sehän on osa elämää. En kuitenkaan usko siihen. Totta helvetissä se pelottaa!
Kiinnostavasti sekä Mäkelä että Saisio käsittelevät yksitoikkoisuutta, elämän toisteisuutta, mutta vähän eri tavoin. Saisio toteaa:
“Ihminen rakastaa karusellia, peilisalia, taikatemppuja, hypnoosia, viinaa, sirkusta ja huumausaineita.
Aistiharhat kiskovat ihmisen pois arkipäivästä, joka on synonyymi ajan ja paikan yksitoikkoisuudelle.”
Mäkelä taas kirjoittaa odottamisesta ja siitä syntyvästä kärsimyksestä.
”Kello kävi ja minä yritin tappaa aikaa. Parhaiten, kuten lähes aina, se kului kirjoittamalla. Silloin ajan kulkua ei usein edes huomaa, kun antaa vain sanojen tulla, varsinkin jos ne tuntuivat hyviltä ja mieleisiltä.
Kirjoitinko itse asiassa juuri sen vuoksi? Niin kuin en olisikaan minä itse, vaan aivan joku muu, toinen ihminen, jos kirjoittaminen syystä tai toisesta lakkaisi.”
”Miten paljon ajatuksia ihmisen päähän mahtuukaan. Aikaa vastaan voi ainakin yrittää taistella, mutta nopeammin se kuluu, kun ei ajattele mitään erityistä, vaan antaa näkö- ja mielikuvien sekä muistojen ja ajatusten liukua kuvina ja lauseina sinne tänne vailla mitään määriteltävää kiinnekohtaa.”
Hannu Mäkelän Matkalla yhä kirjasta välittyy todella intensiivisesti Mäkelän äkillinen sairasura, kuten hän itse sitä kutsuu. Kirja on melkein kuin jännitysromaani, sen tunnelmassa on jotain pakottavuutta, syntyy voimakas tunne ajan (elämän?) loppumisesta. Mäkeläkään ei ryhdy itseään surkuttelemaan, mutta käy läpi nimenomaan sairauteen liittyviä tuntemuksia, odottamista, huolta, huolta läheisistä, avuttomuuden tunnetta ja taas odottamista. Sitä kuinka tervehtymisen jälkeenkin jää kaikumaan ajatus siitä, että on terve ”toistaiseksi”.
Mäkelä puhuu halusta elää, toimia, tehdä. Kirjoittamisen merkityksestä ja halusta.
”Voisihan tässä lievä kahdeksankymppinen siksi yrittää olla maan pinnalla vielä kotvan aikaa. Pidin maailmasta, vaikka moni oli kaiken aikaa kauhuissaan, peloteltu sellaiseksi. Jo pelkkä pelko oli rauhaa rikkova voima ihmisen itsensä sisällä.”
”Kulkisin kyllä eteenpäin, mutta aivan omaa vauhtiani ja joka päivä yrittäisin edetä siten, ettei kaikessa olisi toiston mahdollisuutta. Olisiko se yhä mahdollista?”
”Niinpä alan ajatella tulevaisuutta ja elättelen sitä mielessäni valoisana ja kirkkaana. Jos on päämäärä johon pyrkiä, se voi jo pitää hengissä.”
Mäkelä ei tee samalla tavalla katsausta läpi elämäänsä ja pohdi paikkaansa tässä olemisen ketjussa kuin Saisio vaikka monia elämänsä asioita käsitteleekin. Mäkelä pyrkii sairauden olemuksen ytimeen, mitä se meille tekee ja haluaa silti koko ajan katsoa – jopa vimmaisesti – eteenpäin, seuraavaan päivään, ensi kesään.
”Mikään ei todellakaan pysynyt samanlaisena eikä pysyisi, jos ihmisellä suinkin oli halua katsoa eteenpäin. Jotain tuolla edessä aina oli ja odotti. Mitä, sen saisimme selville, kun menisimme sinne ihan itse. Mieluiten omin jaloin.”
”Eihän meno tasaista ole, onko koskaan. Väliin mieli on vapaa, täynnä toivoa, väliin myös synkemmät sävyt tahtovat ottaa vallan, kyllähän maailma sellaisia aina tarjoaa. Ottavatkin, jos väsähdän ja annan mennä. Mutta sitä en mitenkään haluaisi tehdä.”
Jotain huojentavaa molemmissa kirjoissa yllättäen on, vaikka aiheena on kuolettava sairaus. Toki molemmat selvisivät siitä kertomaan. Mutta myös siksi, että molemmat näkevät ihmisen ja elämän ihmeellisenä, mutkikkaana ja ristiriitaisena, eivät yritä opettaa tai yksinkertaistaa vaan omastaan kertomalla jakaa jotain, josta lukija voi napata mukaansa, jos ei muuta niin samaistumisen tunteen. Ehkä se onkin se kaikkein tärkein. Samassa veneessä ollaan ja lopulta samaan paikkaan päädytään.
Ennen sitä voi kuitenkin tehdä valintoja suhteessa muihin ihmisiin, omiin tekemisiin ja omaan elämään.