Levottoman lukijan joulukalenteri esittelee 24 kirjaa, jotka kannattaa lukea ja/tai ostaa lahjaksi.

Neljännen luukun takaa paljastuu: Pirkko Saisio: Mies, ja hänen asiansa (Siltala 2016)

Pirkko Saisio on aina tuntunut viisaalta ihmiseltä. Muistan sen, kuinka hän Finlandia-palkintopuheessaan kertoi, kuinka koko kirjan teksti katosi tietokoneelta. Ja kuinka hän kirjoitti kirjan uudelleen. Ja pohti, ettei kenties olisi alkuperäisellä tekstillä voittanut Finlandiaa. Joka kerta kun jokin itseni mielestä erinomainen luova lopputulos katoaa bittiavaruuteen, ajattelen, ettei siitä olisi tullut ”Finlandiaa”, mutta jos nyt tsemppaan, tästä voi tulla.

Mies ja hänen asiansa on mainio kirja ihmisestä, syyllisyydestä, ihmisten välisistä suhteista, ihmisen vaikutuksesta toiseen ja armosta. Tämä kirja kannattaa lukea ja sen voi ostaa lahjaksi kenelle vain. Joku voi lukea sen pinnallisesti ”rikoskertomuksena” ja toinen löytää siitä vaikka mitä tasoja. Ehkä se on Pirkko Saision hienous: jokainen löytää oman tasonsa eikä Saisio tunnu tärkeilevältä. Jokainen löytää mitä löytää. Saision ymmärrys ihmisen puutteita kohtaan tuntuu loputtomalta.

Ohessa kirjasta arvio, joka alunperin on ilmestynyt täällä.

”Pablo on kuollut. Minä elän.
Minä en ole elänyt pitkään aikaan.”

Tällaisissa tunnelmissa alkaa Saision kirja Mies, ja hänen asiansa.

Pirkko Saision kirjat ovat häiritseviä. Ja hyvä niin.

Mies, ja hänen asiansa on kirja syyllisyydestä. Kirja käsittelee erään miehen viikkoa. Viikkoa, joka alkaa ystävän kuolinilmoituksesta. Piinaviikkoa, jolloin menneisyys hyökkää arvaamatta kimppuun ja pakottaa käsittelemään asioita, jotka olisi mieluummin unohtanut. Ja kuitenkin sellaisia, joita ei voi unohtaa. Ystävän kuolema jättää miehen kantaman syyllisyyttään yksin.

Mies on asianajaja ja käsittelee päivittäin työkseen oikeudenmukaisuuteen, lakiin ja järjestykseen, syyllisyyteen ja syyttömyyteen liittyviä asioita. Oma asia, syyllisyys, aukeaa viikon aikana eri näkökulmista. Samaan aikaan eräs vanha asiakas palaa elämään. Asiakas, joka oli tehnyt rikoksen, jota ei tunnustanut asianajajan neuvosta. Asian, joka on jäänyt jäytämään. Samalla tavalla jäytämään jäänyt syyllisyys pakottaa miehen palaamaan menneisyyteen, selvittämään mitä oikein tapahtui (varmistamaan syyllisyytensä) ja miettimään sovitusta. Onko sellaista? Voiko syyllisyydestä päästä eroon ilman sovitusta? Miehen osalta viikko päättyy ehkä jonkinlaiseen sovitukseen. Tai sitten ei. Onhan loppu oikeastaan vain osoitus siitä, että tosiasiat ovat mielisairautta. Lähimmäiset eivät halua uskoa miestä, joten mies ei oikein pääse tunnustamaan. Kukapa uskoisi hullua?

”Lapsellinen tunne.

Tämä kun tuntuu ettei kukaan ymmärrä.
Ei kukaan ketään ymmärrä.Haave tulla ymmärretyksi on jotenkin liikuttava, koska se on niin turha.
Ihan hirveän turha.”

Kirja on helppolukuinen, osin miehen päänsisäisen dialogin ja toisaalta työkaverin, vaimon ja muutaman muun ihmisen kanssa käytävän dialogin yhdistelmä. Helppolukuisuudesta huolimatta tämä on voimakas kirja, joka jää mieleen. Pirkko Saisiossa on ehkä jotain samaa kuin portugalilaisessa nobelistissa, José Saramagossa vaikka toteutustapa on aivan erilainen. Saramago ottaa aina jonkin ajatusleikin (mitä jos sokeus tarttuisi kuin flunssa) ja vie sen niin pitkälle – ja vähän vielä pidemmälle – kuin mihin pystyy. Lopputuloksena on oman ajattelun järkähtäminen uuden näkökulman auttamana. Saisiolla on myös vahva idea (syyllisyys ja vasta sovittamisen kautta saatava rauha) vaikka lukemiskokemuksena kirja onkin aivan erilainen kuin Saramagon.

Saision mies pohtii sitä kuinka ”epänormaalit” ihmiset ovat periaatteellisia. Elämä on silloin yksinkertaista vaikka joskus armotonta. ”Normaalit” ihmiset väistävät vaikkapa nyt syyllisyyttä ja tunnustamista. Jos on mahdollista päästä kuin koira veräjästä, se tilaisuus käytetään. Tuho tulee silti, tavalla tai toisella.

”Epänormaalit ihmiset hukkuvat epäinhimillisiin mittoihin paisuneiden periaatteidensa tyrskyihin ja kuolevat nuorina viinaan tai huumeisiin tai aivoverenvuotoon.
Saattaa olla, että jotkut heistä menestyvät uskonnollisissa tai ideologisissa pienyhteisöissä ennen kuin tulevat teljetyiksi hullujenhuoneiden suljetuille osastoille.

Mutta normaalit ihmiset tuhoutuvat sillä tavalla, että jatkavat elämäänsä normaalisti päiväsaikaan, puuhastelevat kaikenlaista tarpeellista ja tarpeetonta.

Öisin he valvovat ja hikoilevat ja kääntelevät tyynyjään ja keksivät satumaisia puolustuspuheita suojakseen. ”

Ja tunteeko ihminen sittenkin itsensä aina varsin huonosti? Tarvitseeko ihminen aina toisen ihmisen omaksi tulkikseen?

”Onko totta, että minua voi lukea kuin avointa kirjaa?

Ja jos on, niin mitä siellä lukee?

Olenko minä ainoa, joka en osaa sitä lukea?”

Hieno kirja. Todella hieno.