Olga Palo: Keskusteluja lapseni ja Virginia Woolfin kanssa
Kerroin aikoinaan tunteistani ja kokemuksistani äitinä tyttärelleni, kun tämä oli alle vuoden ikäinen. Kokemus oli itselleni vaikea. Lapsi oli kummallinen, sen kanssa kommunikointi mysteeri ja roolimuutos yhtäkkiä toiselle elintärkeäksi oli itsenäisyyteen tottuneelle ihmiselle monimutkainen. Kerroin, kuinka lapseni huusi autossa turvaistuimessaan ja ainoa mitä ajattelin oli, että onneksi ääni ei kuulu tämän auton kuplan ulkopuolelle. Muistan odottaneeni miestäni, lapsen isää, kotiin. Tämä oli luvannut olla kotona klo 16 ja myöhästyi. Istuin talomme portailla ulkona odottamassa. Niin kiire oli pystyä jakamaan vastuu jonkun toisen ihmisen kanssa. Muistan kuinka veljeni tuli viemään vauvaa ulos vaunuissa siihen kellonaikaan, kun tyttäreni oli päättänyt joka ikinen päivä huutaa noin tunnin. Muistan kuinka väsynyt olin. Muistan, kuinka epätoivo hiipi sisuksiini ja kuinka syvään kuoppaan putosin. Samaan aikaan vauva oli mielettömän ihana, rakastettu ja toivottu. Vauva-aikaan mahtui myös paljon, valtaosin, hyvää.
Muistan myös, että noin vuoden jälkeen kaikki alkoi valostua ja siitä äitiys on parantunut koko ajan. Onnistunutkin mielestäni. Pomppuja on ollut matkan varrella paljonkin, mutta löysin tavan olla sellainen äiti kuin olen ihminen. On ihan mahdollista, että olen epäonnistunut, eivätkö lopulta kaikki, tavalla tai toisella. On aivan varmaa, että olen tehnyt virheitä, ison osan niistä jo nyt tunnistan. En voi niitä tehdä tekemättömiksi, mutta ehkä voin korjata vaurioita sillä matka jatkuu onneksi edelleen.
Äitiyteeni solahtamista helpotti varmasti se, että en kauheasti piirrä elämäni ääriviivoja siihen perustuen missä laatikossa joku muu haluaisi minut nähdä tai pitää. Valmiit roolimallit ovat minulle vieraita. Yritän luoda kokeilemalla omanlaisen elämän, vaikka se joskus tarkoittaa törmäilyjäkin. Muistan mm. kuinka erään naistenlehden päätoimittaja pääkirjoituksessaan totesi kuinka kiittämätöntä on valittaa äitiydestä kun hänen käsittääkseen lasta oli jo pitkään toivottukin.
On aina ihmisiä, jotka ulkoapäin, tietämättä mitään toisen tilanteesta, haluavat asettaa rajoja sopivuudelle. Siihen pitää tottua. Jos ei pysty sietämään toisen kritiikkiä, paheksuvaa katsetta tai rajoittavaa käsitystä jostain roolista, ei voi elää omaa elämää. Elää vain suhteessa muihin, yrittäen olla häiritsemättä muiden käsityksiä siitä, kuinka elämä pitää elää.
Mutta mitä jos ne ovat vääriä? Eikö sosiaalinen muutos synny juuri siitä, että ei alistu rooleihin, jotka muut ovat määrittäneet? Naiset eivät edelleenkään äänestäisi, jos normiajattelua ei olisi haastettu. Ahtaan roolin sisään ei kannata jäädä rimpuilemaan vaan on pakko yrittää rakentaa uusi, parempi rooli silläkin uhalla, että on hankala, vaikea, väärä. Sosiaalinen konteksti antaa aina ahtaimman mahdollisen luvan olla oma itse koska lauma pidetään parhaiten kasassa kun kaikki tyytyvät kiltisti olemaan laatikossa, joka on heille osoitettu. Jos ei itse ole valmis venyttämään rajoja jää vankilaan. Äitiys on minkä äitiydestä tekee.
Olga Palo ei kirjassaan Keskusteluja lapseni ja Virginia Woolfin kanssa oikeastaan keskustelekaan vain Virginia Woolfin kanssa, joka aikanaan rikkoi useita eri rooleja, vaan ennemmin nykyisen sosiaalisen kontekstin kanssa, yhteiskunnan ahtaiden näkemysten kanssa, joita Palo haluaa ehkä rikkoa. Samalla hän keskustelee itsensä kanssa: mitä äitiys minulle tarkoittaa, mitä sen pitäisi tarkoittaa ja onko se ristiriidassa muiden halujeni kanssa, kuten vaikkapa taiteen tekemisen. Rooliristiriitoja kun on sisäpuolellakin ihan tarpeeksi. Muistan istuneeni työpalaverissa tultuani juuri kotoa imettämästä vauvan puklua kauluspaidan rinnuksilla pää sekaisin ja miettineeni, että leikinkö täällä työminää vai kotona äitiminää – kumpi on totta?
Äitiys ON ristiriidassa monen muun asian kanssa. Ihminen on sotkuinen kimppu ristiriitaisia haluja ja tarpeita riippumatta siitä onko äiti vai ei. Se on ihmisen osa. Ja se on hienoa tässä ihmisenä olemisessa!
Tämän Olga Palokin kirjassaan hienosti tunnistaa.
”Ja yhtäkkiä olin itse äiti, joka samalla vimmalla kaipasi omaa rauhaansa, jonka rajat alkoivat vavista vauvan ilmestymisen myötä. Tarpeittemme ristiriitaisuus ja tietoisuus siitä oli repivää; pelko, että minun poissaolevuuteni materialisoituu hänessä. Oman tilan kaipuuni liepeillä olivat aina lukemani ja näkemäni tarinat ikävöivistä, huonojen äitien lapsista.”
”Joskus tunnen kateuden piston kun toiset ihmiset kirjoittavat Woolfista. Suhteeni Woolfiin tuntuu yksityiseltä.” Näin Olga Palo kirjoittaa kirjassaan Keskusteluja lapseni ja Virginia Woolfin kanssa. Ennen kuin kirjoitan aiheesta enempää, haluan puolestani todeta, että oma suhteeni Woolfiin on suojeleva. Koen tuntevani Virginian melkein kuin itseni (mikä ei tietenkään ole totta – ja tunteeko ihminen edes itseään?), olen sukeltanut syvälle hänen psyykeen aina päiväkirjoista, teoksiin, kirjeisiin ja elämäkertoihin ja pyrkinyt samalla ratkaisemaan elämäni suurimman mysteerin: kuinka ihminen päätyy itsemurhaan. Olen siis pyrkinyt ymmärtämään isääni ja matkan varrella Virginiasta on tullut minulle hyvin läheinen.
Haluan tällä ainoastaan sanoa, että mahdollinen kireä sävy kirjoituksessa liittyen Olga Palon kirjaan, joka pakostakin viittaa Virginia Woolfiin ja tulkintoihin hänen elämästään, johtuu tästä tarpeestani suojella ja varjella Virginiaa vääriltä tulkinnoilta. Samalla tunnistan, että saatan itse tulkita Virginiaa väärin, kaunistella ja samalla vääristää tätä ihmeellistä kirjallista neroa.
Sanotaan siis ensin selkeästi: pidän Palon kirjaa arvokkaana, kiinnostavana ja rehellisenä.
Äitiys on aina kiinnostava aihe, onhan se niin iso osa identiteettiä, joskin kiinnostavalla tavalla muuttuva: toisinaan se valtaa koko identiteetin, toisinaan se häälyy rajalla syöksyäkseen tarpeen mukaan sieltä aina esiin nielaisten vähemmän tärkeät identiteetit välipalakseen. Se on peruuttamaton muutos, joka ihmiselle tapahtuu, otti äitiyden sitten kuinka tahansa.
Olga Palon kirja kiinnosti minua heti myös pelkästään siksi, että Woolf on mainittu. Ajattelin kuinka itse asiassa kiinnostavaa Woolfin kanssa olisi keskustella äitiydestä sillä tämän suhde siihen, kuten myös lasten tekemiseen eli seksiin, oli kompleksinen. Lopulta Virginia teki tietoisen valinnan olla hankkimatta lapsia, mutta päätös ei johtunut vain halusta vaan myös olosuhteista. Woolf kärsi pahoista mielenterveyden ongelmista, vain 13-vuotiaana äitinsä kuoltua tämä sai ensimmäisen hermoromahduksensa ja seuraavan vain 9 vuotta myöhemmin, kun hänen isänsä kuoli. Hän yritti ensimmäistä kertaa itsemurhaa. Hänellä oli elämässään useita psykoottisia kausia ja masennusjaksoja, joskus pidempiä ja sairaalahoitoa vaativia, joskus lyhyempiä, viikkokausia täysin invalidisoivia silti.
Niinpä kiristelen hampaitani lukiessani Palon kirjasta lauseen:
”Virginia Woolf oli älykäs ja eli taiteesta. Hänen elämänsä puitteet mahdollistivat joutilaisuutta ja ajattelua. Hän oli lapseton.”
Kyllä ja ei. Hänen elämänsä puitteet eivät mahdollistaneet äitiyttä. Samat puitteet kuitenkin myös osin estivät hänen elämänsä vapauden, ajattelun. Sairausjaksot sängyssä maaten eivät ole ajattelua eivätkä joutilaisuutta. Mutta kyllä, muutoin hän oli vapaa lapsiperheen sitoumuksista. Päiväkirjoista ja hänen romaaneistaan näkee kuitenkin, kuinka hän usein kadehti sisartaan Vanessa Belliä tämän rikkaasta ja rakkaasta perhe-elämästä.
Joulukuussa vuonna 1927 hän kirjoittaa päiväkirjaansa:
”And yet oddly enough I scarcely want children of my own now. This insatiable desire to write something before I die, this ravaging sense of the shortness & feverishness of life, make me cling, like a man a rock, to my one anchor. I don’t like the physicalness of having children of one’s own. — And perhaps I have killed the feeling instinctively; as perhaps nature does.”
Eikö ihmisellä ole tarve nähdä valintansa (vapaaehtoiset tai pakotetut) lopulta aina myönteisessä valossa? Eikö se ole edellytys sille, että voi kokea elämänsä mielekkäänä?
Palo kirjoittaa kirjassaan.
”Tunnistan itsessäni halun näyttää maailmalle, että minä olen tehnyt oikein; teen välttämättömyydestä hyveen tai koristan elämäni voittajan seppelein. Näin kerrotusta elämästä katoavat sävyt, jotka voisivat tahrata sen eheyden.”
Ja lopulta annan Palolle anteeksi sen, että tämä mielestäni ymmärtää Woolfia liian mustavalkoisesti ja väärin. Hän tekee niin samasta syystä kuin me kaikki. Nousemme puolustuskannalle omaan elämäntyyliimme liittyen:
”Entä jos kirjoitan äitiydestäni vain näpäyttääkseni elämiä, jotka vaikuttavat paremmilta kuin omani?”
”Ehkä kuulen korvissani Virginia Woolfin päiväkirjan sanat: ’Äitejä, minun silmissäni surkuteltavia olentoja, jotka katselevat puoliksi arkoina poikiaan niin kuin paheksuisivat sitä, kuinka vanhoja he ovat’, ja käyn taistoon.”
Tämä lause on yksi monista Woolfin äitiyteen, perheeseen ja lapsiin liittyvistä ajatuksista. Ajatuksista, jotka muodostavat ristiriitaisen kokonaisuuden siitä, kuinka hän lopulta ajatteli. Esimerkiksi romaanissaan Majakka hän kuvaa mm. hienosti henkilöhahmojensa kautta sitä kateutta, jota koemme toistemme erilaista elämää ja valintoja kohtaan. Lapseton kadehtii lapsiperheellistä ja lapsiperheellinen lapsettoman vapautta. Koko Majakka kiteytyy odotuksen ja toteuman jännitteeseen. Meillä on odotuksia myös elämältä – lopulta päädymme johonkin. Usein todellisuus ei vastaakaan odotuksia, vaikka olisimme eläneet uskollisesti oman kompassimme mukaan.
Majakka hahmoineen osoittaa, kuinka sosiaaliset odotukset, muiden ihmisten mielipiteet, helposti ohjaavat meitä pelkäämään tai epäilemään omaa kutsumusta, elämänvalintoja ja polkua.
”Äitiys on silkkaa epäonnistumista, ja muiden ihmisten toisenlaiset tavat alkavat helposti ehdottaa omia vääriksi, siinä sitä sitten ollaan.” (Olga Palo)
Palo pohtii äitiyttä monipuolisesti.
”En ymmärtänyt, mitä kaikkea tämä uusi sana piti sisällään. Se eli mielessäni varoituksina, sellaisena mitä se ei ainakaan saisi olla, mitä se usein oli mutta ei minulle, mitä se ei saisi olla minussa. En rakenna elämääni tämän varaan, en hössötä, en katoa, en osta kotia täyteen tavaraa, en roiku öisin keskustelupalstalla, en stressaa, en uhraa elämääni, en ole kuten muut. En katoa: En menetä itseäni. En katoa.
Äiti. Onko sanan vaikeus minun vaikeuteni?”
Palo kirjoittaa terävästi ja rehellisesti, kiinnostavan pohdiskelevasti: mitä toisen rakastaminen oikein tarkoittaa. Lapsen osalta tämä on selvää: se on elintärkeää:
”Itseksi tuleminen vaatii toisen, katse tai kosketus vahvistaa minuuden rajat. Lapselleni minä olin nuo silmät, tuo kosketus.”
Sama koske myös muita ihmisiä, ihmissuhteita. Ihminen ei koskaan lakkaa olemasta ”vauva” siinä mielessä, että hän kaipaa hyväksyvää katsetta ja rakkautta sellaisena kuin on. Palo istuu raitiovaunussa sen jälkeen kun on saanut tietää lapsensa ”sukupuolen” ja tarkkailee muita ihmisiä: voisiko tuo olla minun lapseni:
”Nyt kauan sitten, raitiovaunussa istuessani, olen juuri saanut ’tietää’ lapseni ’sukupuolen’ – siinä määrin kuin sellaista asiaa koskaan voi tietää. Ehkä siksi katseeni osuu ennen kaikkea ihmisiin, jotka oletan miehiksi. Tuollainenkin, pyöräilyshortseissaan viilettämässä raitiovaunun ohi! Voisinko olla hänen äitinsä? Katson parrakasta henkilöä, hän on ehkä viisissäkymmenin, tummassa takissa ja sinine hattu päässään, silmälasit nenällään. Voisiko tuollainen ihminen tulla ulos minusta? Tarkkailen honteloa teiniä, joka on liimannut nenänsä kiinni puhelimeen. Hänen äitinsä? Lopulta alan katsoa samalla silmällä uutisia, sanomalehtiä, internetiä, historiaa. Voisiko minun lapseni olla tuo julkkis? Tuo koditon? Tuo uutistenlukija, aktivisti, kriitikko tai poliitikko? Michel Foucault? Nelson Mandela? Matti Nykänen? Alan katsoa kaikkia lapsina enkä voi lopettaa, näen jokaisessa avuttomuutta, kykenemättömyyttä pysyä hengissä omin voimin. Yhtäkkiä kaupunki täynnä aikuisten vaatteisiin vaivoin peiteltyjä taaperoita.
Ja sitten: jos lapsestani voi tulla kuka tahansa, tuleeko minun osata rakastaa ketä tahansa?”
Palo ei väitä, että äitiys ylevöittää tai tekee ihmisestä parempaa. Palo ei hurskastele ja väitä itse tulleensa paremmaksi. Perspektiiviä ajattelulle ja ihmisenä olemiselle äitiys kuitenkin tuo. Mikään lopullinen valaistuminen se ei harmi kyllä ole. Se ei paljasta elämän tarkoitusta eikä ainakaan itselleni antanut ainoaa merkitystä elämääni. Elämänarvoni eivät keikahtaneet päälaelleen äidiksi tulemisen jälkeen. Elämään tuli uudenlainen kokonaisvaltainen rakkaus, jota on vaikea verrata mihinkään muuhun. Ei yksinkertaista, ei ihmisenä minua parantavaa tai muuttavaa, mutta kylläkin kehittävää.
Kuten Woolf kirjassaan Majakka pohtii elämästä:
”The great revelation had never come. The great revelation perhaps never did come. Instead there were little daily miracles, illuminations, matches struck unexpetedly in the dark; here was one. This and that, and the other…”
Olga Palon Helsingin sanomien haastattelu täällä. Kirja on erinomainen keskustelukumppani omalle äitiydelle. Huomaan ajattelevani siinä olevia ajatuksia yhä uudelleen. Pyöritteleväni omia ajatuksiani sen ympärillä. Äitiydessähän on myös erilaisia sävyjä jo pelkästään perheen koosta riippuen. Itselläni on yksi lapsi, nyt jo aikuinen tytär. Veljeni 3-lapsista perhettä vuosien varrella tarkkailleena huomaan, että yksi lapsi ei tee perheestä vielä ”lapsiperhettä”. Yksi lapsi kulkee mukana eikä autoa tarvitse vaihtaa isompaan. Lapsiperheen arki monilapsisessa perheessä ei siis ole minulle tuttua.
Virginia Woolfia kannattaa ihailla siitä, kuinka hän rikkoi konventioita ja rajoja, väritti rajojen yli. Vaikka lauma yrittää pitää kiinni ahtaasta tulkinnasta ja tutuista kuvioista, Woolfista kannattaa ottaa mallia ja värittää rohkeasti oman elämän kuvioita vapaasti rajoja rikkoen. Ajattelen, että sitä Palo kirjassaan ja kirjallaan tekee.
Woolf ei kuitenkaan mielestäni ole osoitus siitä kuinka nerous syntyy lapsettomuuden vapaudesta vaan siitä, kuinka nerous, oma polku, syntyi tämän elämän rajoitteista huolimatta.
