Heräsin aamulla aikaisin, sillä Sophia Janssonin kirja Kolme saarta – isä, äiti ja minä jäi illalla kesken kolmannen saaren kohdalla. Saatuani kirjan loppuun, tuntui välttämättömältä mennä heti Hietaniemen hautausmaalle, jonka uurnalehdon perukoille isäni on haudattu. Isä ei toivonut hautakiveä, mieluiten tämä olisi tullut ripotelluksi Lappiin, mutta sai tyytyä Hietaniemen hautausmaan nurmikenttään.
Matkalla hautausmaalle nappasin kukkakaupasta kolme auringonkukkaa. Ensimmäisen jätin isän haudalle, toisen kiikutin tien toisella puolella olevalle veteraanien hautapaikalle mummin ja papan haudalle ja kolmannen kanssa lähdin etsimään Tove Janssonin hautaa, johon myös Sophia Janssonin äiti ja isä ovat haudattu. Muistin väärin ja eksyin ensin uudelle puolelle, mutta kiertelyn jälkeen oikea hauta löytyi. Tuntui sopivalta kunnioittaa tätäkin hautaa, kun kerran se on läheisteni naapuri. Ja kun olin viettänyt Janssonin kirjan kautta hahmojen elämässä muutaman päivän melko intiimeissä olosuhteissa.
Sophia Jansson kertoo kirjassa suhteestaan äitiin, isään ja itseensä. Tarina kulkee kolmen tärkeän saaren, Tongan, Ibizan ja Itämeren kotisaaren kautta saarilla asuneiden tai saarista haaveilleiden Janssoneiden elämässä. Äiti on Janssonille mysteeri. Tämä katosi äkisti ja sen jälkeen kuoli. Isä ei suostunut puhumaan, eikä oikein kukaan muukaan. Kirjan lopussa Jansson muistelee kuinka äidistä ei tämän kuoleman jälkeen oikein puhuttu mitään. Ja vertaa sitä siihen, kuinka vaikkapa isoäitiä, Hamia, muisteltiin lämpimästi ja iloisesti, tämä kulki edelleen perheen mukana. Äidin kohdalla oli musta aukko.
Äidin tarinassa on mukana surua, masentumista, sekava lapsuus ilman äitiä ja lopulta alkoholia. Onnellisuus tuntuu kuin kiertävän tämän ihmisen.
Lukiessa en voinut olla vertaamatta omaa lapsuuttani. Isääni, jonka syntymässä hänen äitinsä kuoli, joka joutui lastenkotiin, oli lopulta isoäitinsä kasvattama, isänsä hyljeksimä ja löysi hänkin lopulta alkoholin päätyäkseen päättämään oman elämänsä 32-vuotiaana ollessani 7-vuotias. Vaikka tarinassa on varsin erilainen juoni ja tapahtumat, sen tunnemaailmasta löydän paljon samaa. Myös jälkikäteisestä myötätunnosta suhteessa alkoholisoituneeseen vanhempaan. Jossittelua ja syytöksiäkin. Mysteerin, jota yrittää ratkaista. Vaikutuksen koko loppuelämään.
Tuntuu pohjattoman surulliselta, että läheisen elämän on täytynyt mennä näin. Ja kuinka ammottava aukko siitä jää lapselle. Aukko, jota ei oikein voi koskaan täyttää vaikka asiat muutoin olisivat ihan hyvin.
Huomaan vasta kun Jansson kertoo hiljaisuudesta kuolleen äidin ympärillä, että myös minä olen kokenut saman. Isästä ei oikein puhuttu, kaikki tieto piti kaivaa, osata kysellä. Saattaa olla sattumaa, että edes sain tietää, kuinka isä kuoli. Monta vuotta luulin tämän kuolleen sairauteen, vaikka tavallaanhan sekin oli totta. Pitkällisellä alkoholin suurkäytöllä oli osuutta asiaan, vaikka se ei varsinaisesti ollut kuolinsyy. Äitini ei onneksi sulkeutunut vaan kysyttäessä kertoi, anekdootteja, muistoja – mukavia ja vähemmän mukavia – jotka rikastuttivat kuvaa isästä, josta itsellä oli vajavaisesti muistikuvia. Millainen ääni isällä oli? Sophia Jansson miettii, ettei muista äidin ääntä. Jännää mietin, en minäkään isän ääntä. Äidiltä sain kuitenkin kuulla, että tämä oli ihastunut alun perin isän ääneen, puhelimessa soittaessaan ystävälleen, joka oli samassa työpaikassa isäni kanssa ja vastasi puhelimeen.
Muutama vuosi sitten uskalsin laajentaa isätutkimukseni myös isäni parhaan ystävän luokse, jolta sain isää uudelleen eläväksi ihmiseksi, joka oli muutakin kuin alkoholisti tai pelottava ja väkivaltainen.
Sophia Janssonin kirja päättyy tämän päättäessä tutkimusmatkan äitiinsä, kuinka tämä kävelee työhuoneesta keittiöön ja tämän puoliso toteaa: ”Kuinka iloiselta sinä näytät!” Käsitteleminen auttaa, kirjoittaminen selkeyttää ja tutkimusmatkalla törmää usein johonkin, mitä ei tiennyt ennen kuin uskalsi tonkia. Se voi olla myönteistäkin, kuten Sophia Janssonin tapauksessa hänen puhuessa myötätunnosta äitiään kohtaan. Tai kuten omassani.
Kirjassa on tietysti kiinnostavia kurkistuksia myös Tove Janssonin (saari)elämään mikä ilahduttaa Tove Janssonin ystäviä, mutta sen suurin ansio ei kuitenkaan lennä Toven siivin vaan omillaan.
Jään miettimään puhunko tarpeeksi äidilleni? Tuskin. Sanoinko mummille koskaan selkein sanoin, että rakastan häntä? En ole varma – todennäköisesti en. Mikä siinä puhumisessa onkin niin vaikeaa…
