”The sun had not yet risen. The sea was indistinguishable from the sky, except that the sea was slightly creased as if a cloth had wrinkles in it.”
Heti Aallot-kirjan ensimmäisistä lauseista käy selväksi, että tässä on poikkeuksellinen romaani. Sen kieli on kaunista, sen kerronta runollista, sen henkilöhahmot mystisiä; toisaalta erillisiä, toisaalta yhtä. Romaani jakautuu osiin, joissa kuusi henkilöhahmoa elää elämäänsä lapsuudesta aikuisuuteen ja vanhuuteen. Tarinaa vie eteenpäin meren rytmi: jaksojen välissä meri aaltoineen hengittää aamusta iltaan ihmisvuosien kuluessa. Ihmisen elämä on lyhyt jakso kokonaisuudessa. Onko sillä edes merkitystä?
Varsinaista tarinaa tai perinteistä juonta kirjassa ei ole. Lukiessani kirjaa näen silmieni edessä näyttämön, jolla kuusi henkilöhahmoa seisoo. Vuorotellen valonheitin valaisi aina yhden hahmon, joka lausuu monologinsa, hieman liian kovalla äänellä, hieman teennäisesti, teatraalisesti. Sen jälkeen valonheitin siirtyy seuraavaan hahmoon. Syntyy jonkinlainen yhteys – kuka on enää kuka. Ihmiset kerääntyvät ja taas hajaantuvat, kokoontuvat jälleen palatakseen taas omiin elämiinsä.
”We have come together (from the north, from the south, from Susan’s farm, from Louis’s house of business) to make one thing, not enduring – for what endures? – but seen by many eyes simultaneously. There is a red carnation in that vase. A single flower as we sat here waiting, but now a seven-sided flower, many-petalled, red, puce, purple-shaded, stiff with silver-tinted leaves – a whole flower to which every eye brings its own contribution.”
”With them I am many-sided.”
On pakko tunnustaa, että lukukokemus oli hieman tuskaisa. Ratkaisukeskeisenä ihmisenä en pidä mysteereistä, jotka eivät ratkea. Runollisen mailman mystiikka häiritsee minua: sen tarkoitus jää epäselväksi, hahmottomaksi, sellaiseksi johon pitää itse luoda merkitys. Jään usein tyhjän päälle: tulkitsenko oikein? Mitä oikein tapahtui? Tarkoittiko kirjailija tätä vai jotain ihan muuta?
Aallot tuntui tällaiselta horjuttavalta kokemukselta. Mikä tämä edes on? Runo, näytelmä, romaani? Vai kaikkea tätä?
Woolf itse kutsui kirjaansa “playpoem”. Hän pyrki luomaan kirjallisuuteen uuden lajin, joka yhdistää näytelmän (play) ja runon (poem) – siis jonkinlainen runonäytelmä, poeettinen näytelmä, tai näytelmä-runoelma. Ei siis ihme, että näin silmissäni näyttämön.
Woolf kirjoittaa esseessään Poetry, Fiction and The Future vuodelta 1927 kuinka on mahdollista, että syntyy uusi kirjallisuuden laji, jota emme osaa nimetä. ” It will be written in prose, but in prose which has many of the characteristics of poetry. It will have something of the exaltation of poetry, but much of the ordinariness of prose. It will be dramatic, and yet not a play. It will be read, not acted.”
“…it will express the feeling and ideas of the characters closely and vividly…”
Aallot on se.
Esseessään Woolf kirjoittaa, kuinka ihmisen mieli on täynnä hirviömäisiä, hybridejä, hallitsemattomia tunteita. ”Että maan ikä on 3 000 000 000 vuotta; että ihmiselämä kestää vain sekunnin; että ihmismielen kyky on siitä huolimatta rajaton; että elämä on äärettömän kaunista ja samalla vastenmielistä; että lähimmäiset ovat ihastuttavia mutta myös inhottavia; että tiede ja uskonto ovat yhdessä tuhonneet uskon; että kaikki yhteenkuuluvuuden siteet näyttävät katkenneen, ja silti jonkinlainen järjestys on oltava olemassa”. Tällaisessa epäilyn ja ristiriidan ilmapiirissä on luotava kirjallisuutta. ”Lyyrisen runon hieno kudos” ei Woolfin mukaan sovellu tämän näkökulman ilmaisemiseen sen enempää kuin ”ruusunlehti kietomaan kallion karua äärettömyyttä.”
Aalloissa Woolf kurottaa kokonaan jotain uutta ja onnistuu siinä. Kirjallisuudentutkija Deborah Parsons kirjoittaa The Waves kirjan esipuheessa kuinka Woolf olisi kirjoittanut käsikirjoituksen muistiinpanoihin, että ”Kirjailija olisi iloinen, jos seuraavia sivuja ei luettaisi romaanina.”
Siksi sen lukeminenkin vaatii erilaisen rytmin kuin perinteisen romaanin, tarinan lukeminen. Sellainen rytmi onnistuu minulta varsin huonosti.
Olen valmis toteamaan, että Aallot on mielettömän hieno kirjallinen mestariteos. Se tavoittaa jotain uskomattoman hienoa rytmiltään, joka todella muistuttaa aaltojen heittelyä. Sen perusajatus on hieno ja tosi.
Ihminen on monisyinen, kompleksinen ja muuttuva kokonaisuus. Kuuden henkilöhahmon minuus on osaltaan yhteistä, osaltaan omaa. Virginia Woolf kirjoittaa G.L. Dickinsonille kirjeessään kuinka ”I come to feel more and more how difficult it is to collect oneself into one Virginia, even though the special Virginia in whose body I live for the moment is violently susceptible to all sorts of separate feelings. I wanted to give the sense of continuity.”.
Hän pyrkii kirjassa välittämään minuuden rajojen häilyväisyyden sekä inhimillisen kokemuksen virtaavuuden. Inhimillinen kokemus on kuin aaltojen ikiaikaista liikettä edestakaisin, ihminen on toisaalta aalto ja toisaalta yhtä muiden aaltojen, meren kanssa. Woolf kirjoittaa olleensa hämmentynyt siitä, että osa kriitikoista kehui eri henkilöhahmoja sillä ”jollakin tavalla olemme sama henkilö emmekä erillisiä ihmisiä. Nuo kuusi hahmoa oli tarkoitettu yhdeksi.”
Aallot sisältää paljon uskomattoman kauniita lauseita, kuin runoja itsessään.
”The blankness of the white tablecloth glares.”
”I am rooted but I flow.”
“Life comes; life goes; we make life.”
“One must be sceptical, but throw caution to the winds and when the door opens accept absolutely.”
”’Islands of light are swimming on the grass’, said Rhoda. ’They have fallen through the trees.’”
”I do not know myself sometimes, or how to measure and name and count out the grains that make me what I am.”
“And then she speaks; her voice wakes me. I shoot to the bottom among the weeds and see envy, jealousy, hatred and spite scuttle like crabs over the sand as she speaks.”
“The like a cracked bowl the fixity of my morning broke, and putting down the bag of flour I thought, Life stands round me like glass round the imprisoned reed.”
“There is only a thin sheet between me now and the infinite depths.”
“Our lives too stream away, down the unlighted avenues, past the strip of time, unidentified.”
Osaan ihailla kuvailevaa kieltä, joka ei hetkeksikään lipsahda pois aalloista, osaan arvostaa taitavuutta ja työtä, mikä tämän kirjan on synnyttänyt, olen vaikuttunut. Aallot ei silti nouse omalle suosikkilistalleni.
Kirjassa on minusta jotain pakotettua. Se on vähän kuin olisi liian taitava. Voin lukea sitä runoina, pieninä paloina. En romaanina – se on siihen liian täynnä.
”The waves broke and spread their waters swiftly over the shore. One after another they massed themselves and fell; the spray tossed itself back with the energy of their fall. The waves were steeped deep-blue save for a pattern of diamond-pointed light on their backs which rippled as the backs of great horses ripple with muscles as they move. The waves fell; withdrew and fell again, like the thud of a great beast stamping.”
Woolf kuvaa hahmojensa ja näiden kokoontumisten kautta ihmisen elämää, joka ei ole vain tapahtumia vaan ennen kaikkea tapahtumien aikana ja niiden välissä tapahtuvaa ajattelua, tunteita, tuntemuksia, pelkoja, toiveita. Ihminen elää pään sisällä. Ihminen hahmottuu muiden ihmisten kautta.
”Every hour something new is unburied in the great bran pie. What am I? I ask. This? No, I am that. Especially now … it becomes clear that I am not one and simple, but complex and many. Bernard in public, bubbles; in private, is secretive. That is what they do not understand, for they are now undoubtedly discussing me, saying I escape them, am evasive. They do not understand that I have to effect different transitions; have to cover the entrances and exits of several different men who alternately act their parts as Bernard.”
”How curiously one is changed by the addition, even at a distance, of a friend. How useful an office one’s friends perform when they recall us. Yet how painful to be recalled, to be mitigated, to have one’s self adulterated, mixed up, become part of another.”
Muut ihmiset toimivat peilinä omille onnistumisille ja epäonnistumisille. Muiden ihmisten kautta rakentuu oma identiteetti. Elämä muodostuu tarinoista, mutta kenen?
“But in order to make you understand, to give you my life, I must tell you a story – and there are so many, and so many – stories of childhood, stories of school, love, marriage, death and so on; and none of them are true.”
Sisäinen minä on aina kompleksisempi kuin miltä ulkoinen minä näyttää. Ainoa hahmo, jolla ei kirjassa ole sisäistä elämää on Percival “God”, kaikkien ihailema keskipiste, joka kuolee ja johon muut omaa elämäänsä peilaavat: Percival ei ole epävarma, pelokas, inhimillinen. Sillä tämän sisäistä maailmaa ei kirjassa nähdä. Täydellinen Percival on kuin Instamaailman hahmo: näyttää täydelliseltä, muut voivat jopa luulla, että tämän itsevarmuutta uhkuva elämä on täydellistä, lopulta todellisuus on ehkä toinen.
Lopulta ihmispaha joutuu pohtimaan onko elämässä mitään mieltä, merkitystä tai järkeä.
“We saw for a moment laid out among us the body of the complete human being whom we have failed to be, but at the same time cannot forget. All that we might have been we saw; all that we had missed; and we grudged for a moment the other’s claim, as children when the cake is cut, the one cake, the only cake, watch their slice diminishing.”
“Should this be the end of the story? a kind of sigh? a last ripple of the wave? A trickle of water to some gutter where, burbling, it dies away?”
“But some doubt remained. A shadow flitted through my mind like moths’ wings among chairs and tables in a room in the evening.”
“It goes on; but why?”
Vastaus: ”It is the effort and the struggle, it is the perpetual warfare, it is the shattering and piecing together – this is the daily battle, defeat or victory, the absorbing pursuit.”
Iso osa elämästä on tapoja, tottumuksia, kapeaa mukavuusalueella tapahtuvaa elämää, joka ei pyri, puske, tavoittele, seikkaile.
“How swift life runs from January to December! We are all swept on by the torrent of things grown so familiar that they cast no shade; we make no comparisons; think scarcely ever of I or of you; and in this unconsciousness attain the utmost freedom from friction and part the weeds that grow over the mouths of sunken channels. We have to leap like fish, high in the air, in order to catch the train from waterloo. And however high we leap we fall back again into the stream. “
Kun elämän on elänyt taistellen sen puolesta mihin uskoo, voi kuolemaankin suhtautua intohimoisesti:
“Against you I will fling myself, unvanquished and unyielding, O Death!
The waves broke on the shore.”
”I do a little work on it in the evening when the gramophone is playing late Beethoven sonatas. (The windows fidget at their fastenings as if we were at sea.)”
Virginia Woolfin päiväkirjamerkintä, sunnuntai 18 kesäkuuta, 1927 hänen kirjoittaessaan The Moths -kirjaa, josta oli tuleva Aallot.
