”’Oh, Flush!’ said Miss Barrett. For the first time she looked him in the face. For the first time Flush looked at the lady lying on the sofa.
Each was surprised. Heavy curls hung down on either side of Miss Barrett’s face; large bright eyes shone out; a large mouth smiled. Heavy ears hung down on either side of Flush’s face; his eyes, too, were large and bright: his mouth was wide. There was a likeness between them. As they gazed at each other each felt: Here I am – and then each felt: But how different! Hers was the pake worn face of an invalid cut off from air, light, freedom. His was the warm ruddy face of a young animal; instinct with health and energy. Broken asunder, yet made in the same mould, could it be that each completed what was dormant in the other? Se might have been – all that; and he – But no. Between them lay the widest gulf that can separate one being from another. She spoke. He was dumb. Se was woman; he was dog. Thus closely united, thus immensely divided, they gazed at each other.”
Kun runoilija Elizabeth Barrett sairastui nuorena vakavasti, hänen elämänsä kaventui pitkiksi vuosiksi makuuhuoneeseen Lontoon Wimpole Streetillä. Tarkkaa diagnoosia ei koskaan saatu – elämäkertureiden mukaan kyse oli hengitysvaikeuksista, selkärangan vammoista ja kroonisista kiputiloista, jotka tekivät liikkumisesta lähes mahdotonta.
Lontoossa kaikki, jotka kuulivat Barrettin perheen tragediasta, myötäkärsivät ja rukoilivat Elizabethin puolesta. Ystävä Mary Russell Mitford tarjosi jotakin käytännöllisempää. Hän oli vakuuttunut siitä, että mitä hänen nuori ystävänsä tarvitsi, oli jokin häiriötekijä, jotakin mikä saisi hänet haluamaan parantua – ja neiti Mitfordin mielestä se jokin saattoi olla vain koira. – näin toteaa Flushin esipuheessa Margaret Forster.
Siitä myös alkaa Woolfin Flush.
Kuinka koira ja nainen tapaavat ja tunnistavat itsensä toisessa. Jopa näyttävät aivan samanlaisilta. Ainoa mikä puuttuu – onko se oleellista vai ei vuorovaikutuksessa? – on kieli. Toisaalta se on ”immensely divisive”, mutta toisaalta:
”After all, she may have thought, do words say everything? Can words say anything? Do not words destroy the symbol that lies beyond the reach of words?”
Virginia Woolf on tunnettu siitä, kuinka antoi ystävilleen ja aviomiehelleen leikillisiä eläinnimiä. Olihan hänen äitinsä kutsunut häntä ”goat” (joka silloin ei tarkoittanut sitä mitä nykykielessä vaan ihan puhtaasti eläintä). Sanotaan, että inspiraation romaaniin Flush hän sai lukiessaan Elizabeth Barrettin ja Robert Browningin kirjeenvaihtoa – kirjeissä vilahteli usein pariskunnan spanieli. “The figure of their dog made me laugh so I couldn’t resist making him a Life”, Woolf totesi.
Flush syntyi kevyenä vastapainona runolliselle The Waves -romaanille ja pilailuna Lytton Stracheyn elämäkertaparodioille. Brittiläinen kirjallisuudentutkija, kirjailija ja kulttuurikriitikko Alison Light on kiteyttänyt sen osuvasti: “Flush, in other words, is a Woolf in dog’s clothing.”
Woolf suhtautui itse teokseensa hieman vaivaantuneesti ja ennusti: “I shall very much dislike the popular success of Flush.” Siitä tuli hänen siihen asti myydyin teoksensa – lähes 19 000 kappaletta kuudessa kuukaudessa.
Mutta, mutta. Onhan tämä nyt ihan luokaton teos Woolfin tuotannon keskellä. Tässä ei ole syvällistä runollisuutta, aaltomaista rytmiä tai tutkimusmatkaa sielun sisään, ei äiti-isä -suhteen käsittelyä fiktiivisessä muodossa eikä hillitöntä kokeiluleikkiä Orlandon tavoin. Tämä on – plääh.
Tiedän, tiedän. Myydyin teos. Edelleen moni on sitä mieltä, että tämä on lämmin ja kaunis romaani koirasta ja ihmisestä. En kuulu niihin. Justin Hankins kirjoittaa The Guardianissa kuinka “Forget the experts – Flush is an afternoon’s delight for dog-loving readers… Woolf’s literary underdog is a canine classic.”
En ole ekspertti, olen koiraystävä. En silti lämpene.
Hankins löytää teoksesta terävää yhteiskuntakritiikkiä, esimerkiksi koirakerhojen rotumääritelmien ja aateliston mielivallan rinnastuksia. Hänen mukaansa romaani kuvaa sekä Elizabeth Barrettin että Flushin vapautumista Englannin sosiaalisista kahleista Italiassa. Koiran demokratia ja vapaus heijastavat omistajansa uutta elämänvoimaa: “Elizabeth tossed off her Chianti and broke another orange from the branch.”
Koska itse huomaan olevani jo niin jumittunut omaan mielipiteeseeni, ohessa Alison Lightin syvällisempiä löydöksiä:
- Biografian ja lajityypin leikki
- Flush ei ole pelkkä elämäkerta koirasta, vaan lajityyppien sekoitus: fiktiota, biografiaa, parodiaa. Light korostaa, miten Woolf “voi leikkiä biografialla” — mutta myös “historialla alhaalta” (history from below).
- Teoksella on “mongrel”-luonne biografiana: lajityyppien sekoittuminen tekee siitä vähemmän ortodoksisen ja enemmän liukuvan teoksen.
- Vapaus ja rajoitukset
- Woolf kuvaa sekä Flushin että Elizabeth Barrett Browningin siirtymistä Englannin sosiaalisten normien puristuksesta Italiaan, missä koira tuntee enemmän vapautta. Light näkee tässä vapautumisen teemaa: rajoista (rotu, status, sääty, luokka, sukupuoli) irtautuminen.
- Koiran “animality” (eläimellisyys) on Lightille merkittävä termi: se on sekä vapautuksen että uhkan paikka – eläinluonne koetaan sekä viehättävänä että häpeällisenä.
- Luokka- ja rotuteemat sekä identiteetti
- Hänen mukaansa Flush kyseenalaistaa aristokratian, syntyperän, statuksen ja rotustandardien mielekkyyden — esimerkiksi vertaamalla Kennel Clubin rotusääntöjä aristokratian käsitteisiin.
- Identiteetti ei ole kiinteä: Flushin “rotu”, omistajan maine, paikka yhteiskunnassa — Light näyttää, että nämä asiat ovat välineellisiä ja vaihtelevia.
- Eläinten rooli Woolfin maailmassa
- Eläimillä (kuten koirilla) on Woolfillä “play-side of life” -rooli, toisin sanoen leikkisä, vapauttava, rajoja rikkova. Light näkee, että eläimet antavat kirjoittajalle tavan käsitellä ihmisen kahleita: luokka, identiteetti, kieli, historia.
- Eläimen näkökulma tuo myös retrospektiivistä näkymää ihmisen normeihin ja miten ne syntyvät.
- Sukupuoli ja kirjoittajan asema
- Light nostaa esiin Woolfin vaikeuden esiintyä “naisena kirjailijana” ja odotukset siitä, että Flush saatettaisiin nähdä “ladylike” teoksena.
- Kirjoittajan vapaus ja rajoitukset: Woolf ei täysin hallitse identiteettiään raameissa, joissa luokka, sukupuoli, taloudellinen tilanne (omistusoikeus, yksityinen tulonlähde) määrittävät paljon.
- Modernismi, kirjan konteksti ja kirjallinen tehtävä
- Flush sijoittuu Woolfin tuotannossa välivaiheeseen, kun The Waves oli valmis ja Woolf halusi keventää. Light näkee teoksen sekä osana modernismia että reaktiona sen ultramuotoiseen itsetietoisuuteen.
- Light korostaa, että Flush on Woolfin “most popular book” siihen asti, mutta silti usein sivuutettu akateemisissa keskusteluissa. Tämä “alleviivaamaton” status on osa teoksen merkitystä – se ei ole saavuttanut samanlaista “klassikko”-asemaa kuin jotkin muut Woolfin teokset.
Jos nyt kaivamalla kaivan, löydän kirjasta kaksi hienoa asiaa:
Ensinnäkin Woolf ei olisi Woolf jos ei kirjoittaessaan jopa koirasta olisi eksistentiaalisten kysymysten äärellä:
”But what is ’oneself’? Is it the thing people see? Or is it the thing one is?”
Toinen on tämä alkusitaatissakin mainittu toisen eläimen tunnistaminen syvällisesti. Siihen voin samaistua.
”She bent down over him for a moment. Her face with its wide mouth and its great eyes and its heavy curls was still oddly like his. Broken asunder, yet made in the same mould, each, perhaps, completed what was dormant in the other. But she was woman; he was dog.”
Mutta ymmärsikö Woolf tosiasiassa koiria? Tällä oli koiria, mutta ne eivät oikein esiinny missään – ei päiväkirjoissa, ei romaaneissa (vai muistanko väärin?). Woolf vaikuttaa päiväkirjojen perusteella ihmiseltä, jolla ei ole koiraa tai ainakaan mitään kovin lämmintä koirasuhdetta. Ja miksi kielestä nyt tulikin niin iso este ymmärrykselle? Emmekö me juuri Aallot-romaanin yhteydessä pohtineet sitä, kuinka sanat sotkevat todellisuutta, eivät riitä ilmaisemaan sisintä?
The New York Timesin John Chamberlain arvioi romaania 5.10.1933:
“This is not a ‘cute’ book for those who like to swoon over pets…” ja: “In seeking to record the states of consciousness of a dog, Mrs. Woolf is more successful, it seems to us, than she ever was at adumbration of the psychic life of human beings.”
Mitä??? John on ollut kyllä sekaisin. Woolf pysyy edelleen parhaimmillaan ihmisen mielen ja tunnemaailman tulkkina, sanon minä.
On tässä kirjassa minulle jotain rakastakin. Sen suomenkielisen version (suom. Raija Mattila) olen saanut ystävältäni lahjaksi ja se tekee siitä tärkeän.
